6+3 ehkä. En ole ihan vielä sinut näiden raskaustermien kanssa. Vieraalla maaperällä, jonne en ole pitkään edes ajatellut astuvani. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan uuden äärellä ihmettelemässä.
 Huomenna tulee kuluneeksi kaksi viikkoa plus-merkistä pissatikun kyljessä. Sitä edelsi levoton, katkouninen yö. Pyörin, hikoilin ja stressasin. Näin unta, että sain aikuiset mieskaksoset. Toinen oli enemmän taka-alalla, toisesta erotin ruskeat silmät ja vaalean takkuisen tukan. Heräsin ja toivoin, ettei uni olisi enne.
 Plussaa oli vaikea uskoa. Olin hätäinen ja sanoin jo miehelle, ettei tässäkään kuussa. Sitten olin varma, että tikkuun piirtyvä hento poikkiviiva oli näköharha. Lopulta uskoin. Seuraavana päivänä tein vielä toisen testin, että olisin varmasti varma. Sama viiva piirtyi vahvana.
 Mies sanoi tienneensä, maistuin kuulemma erilaiselta. Itse en jaksanut kasailla toivosta potentiaalista korttitaloa.
 Ensin tuli onnellisuus. Sitä seurasivat hämmennys, pelko, huoli, suuttumus, turhautuminen ja ilo, jonka kautta pyörähdettiin takaisin epäuskoon. Viimeisen kahden viikon aikana kaikki edelliset tunteet ja massiivinen määrä muita, osin nimettömiä tunteita on survaistu tehosekoittimeen, josta niitä roiskuu sattumanvaraisesti aivoihin. Itkut, unettomat yöt, hymy korvasta korvaan – kaikenmoista on ollut.
 Entäpä ruumis? Viikolla 4 oli pahan olon aaltoja, kohdussa tuntui painetta. Viikolla 5 itketti ja tissit kipeytyivät. Alavatsaa on vihlonut välillä. Väsymys on megalomaaninen.
 Vaikeinta: raskauden salaaminen lähipiiriltä. Sosiaalisen elämän rajoittaminen edellisestä johtuen ( ystävän syntymäpäivillä join alkoholitonta kaljaa, firman muuttoskumpat ajattelin skipata huonoon oloon vedoten).
 

Viikon päästä on varhaisultra. Jännittää, onko se solumöykky siellä oikeassa ja hyvässä paikassa. Sykkiikö sydän jo. Toivon niin kovin, että solumöykkyjä on vain yksi.