Heräsin yöllä niin kipeään supistukseen, etten pystynyt liikkumaan tai puhumaan. Ihan säikähdin siinä puoliunisena, pakko sanoa. Toisaalta mielen valtasi jonkinlainen innostus: pakkohan sen synnytyksen on nyt olla lähellä.

Laskettu aika on ylihuomenna. Vauva saattaa saapua ensi yönä tai vaikka kahden viikon päästä. Odottavan aika on todella pitkä, jokainen päivä tuntuu viikon pituiselta. Mies sen sanoi hyvin: aikaisemmin raskaus meni kaiken muun elämän ohessa, nyt koko muu elämä on pysähtynyt odottamaan vauvan syntymää.
 

Välillä koko uusi elämä tuntuu ihan epätodelliselta. Että ei meille oikeasti varmaan mitään pientä ihmistä tänne ole tulossa, sehän olisi aivan järjetön ajatus. Ehkä mahan möyrimisetkin on vaan tosi pahoja ilmavaivoja.