Tänä aamuna taivas valui poikkeuksellisen harmaana. Tuuli ja satoi kaatamalla. Mies lähti töihin, itse jäin sänkyyn köllimään. Tämä taisi olla ensimmäinen aamu, kun aidosti nautin äitiyslomalla olemisesta. Kiitos siitä sinulle, sadepäivä!
 Tein itselleni tehtävälistan, kun jäin kokopäivätöistä pois. Se sisälsi paitsi satunnaisia töihin liittyviä juttuja, myös sellaisia hommia, jotka kaikessa normaalissa kiireessä jäävät aina tekemättä: erillisten laatikoiden sisältöjen sorttausta, paperipinojen penkomista, sähkösopimuksen kilpailutusta, pankkiasioiden hoitamista… Lista alkaa olla suoritettu, vaikka olen kirjaillut sille tässä kuluneiden viikkojen aikana myös uusia juttuja.
 Viimeiset pari päivää on olleet aika oireettomia, vähän vatsasärkyä, mutta ei mitään sen ihmeellisempää. Olen saunonut, käynyt punttiksella, tehnyt reippaita kävelylenkkejä, pessyt nyrkkipyykkiä, joogannut (sis. paljon kyykkäämistä), jutellut lapselle mahanahkan läpi (”ole kiltti, tule ulos” ja ”jos et nyt tule ulos, et saa viikkorahaa”), rentoutunut, hemmotellut itseäni, hieronut nännejä, juonut imetysteetä, käynyt akupunktiossa, mielikuvaharjoitellut ja harrastanut paljon seksiä (luojalle, äiti maalle ja kenelle vaan muuten kiitos, että ollaan pystytty panemaan edelleen, muuten oisin ehkä tullut vielä hullummaksi)… Eipä näytä tehoavan mikään edellisistä. Vauva tuntuu olevan erittäin alhaalla, mutta heiluttelee edelleen pyllyään mahan laidalta toiselle. On vissiin liian lekoisat oltavat edelleen.
 

Jännittäviä ja turhauttavia aikoja.

Kuusi päivää. Siis kuusi (6) päivää. Olo on malttamaton, turhautunut ja ärtyisä. Fyysisesti poikki, henkisesti kyllästynyt tähän lepäilyyn. Mies on flunssassa (sattuu kauheesti kuulemma, ihan hirveä olo) ja itseäni lähinnä vituttaa, että pitääkö just nyt mennä sairastumaan. Haluaisin olla rauhassa, rentoutua ja keskittyä – sen sijaan viikonloppu menee metsän keskellä sukuloidessa. Synnyttäisin just nyt ihan jo senkin takia mielelläni, että saisin olla enemmän rauhassa (tavallaan).
 Tarkkailen vähän jo epätoivoisena kaikkia kehon merkkejä: verenpaine on noussut, vatsassa on kuukautiskipumaista särkyä, vauva ruuvaa itseään yhä alemmas. Mies naureskelee, että ei se nyt varsinaisesti ole ihme, että merkkejä tuntuu, kun se synnytys on joka tapauksessa lähestymässä.
 Äh. Olen kärsimätön, tiedän. Mutta kun haluaisin olla jo olematta raskaana. Haluan nukkua vatsallani, haluan kevyemmän olon. Haluan nähdä hänet.