Mitä lähemmäs laskettu aika tulee, sitä hitaammin aika laahaa. Huomaan, ettei huvita enää olla kovin sosiaalinen, enkä oikein muutenkaan keksi kauheasti tekemistä. Viime viikolla ohjelmanumerona oli lähes päivittäin kävely johonkin lähiravintolaan lounaalle, ihan itsekseni useimmiten. Siivoamisesta en välitä, joten mihinkään puunaamishommiin en ole ryhtynyt. Työhön tai itseni sivistämiseen liittyvää oon vähän tehnyt, päälle sitten kuluttanut viihdeohjelmia. Sain ohjeet synnytyksen käynnistävien akupisteiden painantaan, sitä sitten iltaisin täst’edes. Alan olla tylsistynyt, väsynyt (koska katkonaiset unet) ja vähän turhautunut. Tänään ajattelin mennä salille räpeltämään jotain ja ottamaan päälle kunnon löylyt. En tiedä, miten pää kestäisi homman menoa yliajalle.

Tänään riideltiin rahasta. Että mitä nyt sitten kukakin maksaa, kun allekirjoittaneen tulot tippuvat puolet normaalia pienemmiksi ja normityö vaihtuu yhteisen lapsen hoitamiseksi. Ei ollut kauhean hedelmällistä keskustelua, ja lopputulema jäi vähän hähmäiseksi. Lasketaan elintasoa ja silleen. Pahoin pelkään, että aiheesta keskustellaan tulevan vuoden aikana useampaan kertaan.

 Ahdistaa riitely rahasta, ahdistaa kukkaron nyörien kiristäminen. Ahdistaa kotiin jääminen, kun pelottaa, että vuoden aikana kaikki omat mielenkiintoiset työt on valuneet jollekin muulle ja olen joko tarpeeton tai jämätyökaatopaikka. Ahdistaa kotiin jääminen, kun pelkään seinien kaatuvan päälle kuukaudessa. Ahdistaa kotiin jääminen, koska pelkään, ettei pelkkä mammailu tee mua onnelliseksi. Ahdistaa kotiin jääminen, kun en ole enää osana työyhteisöä. On aamuyö, en saa unta. Mies kuorsaa tyytyväisenä vieressä. Vituttaa sekin.