Eilen näin hänet. Tilaa alkaa olla niin vähän ja asento oli niin huono, että kasvoja ei onnistuttu bongaamaan, muita ruumiinosia kyllä. Tyypillä on kaikki hyvin, mikä on tärkeintä. Syke oli kuulemma aivan loistava – tämä aiheutti ylpeydentunteen. Karkea syntymäpainoarvio (olettaen, että tyyppi ulostautuu laskettuna aikana) kuulosti ihan passelilta. Odotan kovasti, että pääsisin synnyttämään: siksi, että tapaisin hänet ja siksi, että tämä raskaana oleminen loppuisi. Voiton puolella ollaan kuitenkin jo!
 

Alkoi myös äitiysvapaa. Tätä on tosi vaikea sulattaa, ehkä sitten ajan kanssa (ja onneksi töihin pääsee takas). Oon rakentanut identiteettini aika vahvasti työlle, oon siinä hyvä ja viihdyn siellä. On mukavaa tuntea kuuluvansa johonkin. Nyt sitten en yhtäkkiä kuulu mihinkään. Uskon, että vauvan synnyttyä ei työtä ehdi niin kauheasti ajatella, mutta tämä kuukauden lämmittelyjakso tässä ennen synnytystä on kyllä ainakin ekan päivän perusteella tuskallista käsiteltävää. Kuka edes oon ilman työtäni?

Mieli on ollut pohjamudissa viimeiset kolme päivää. Vihaan tätä paksua ulkomuotoa: kömpelöä keskivartaloa, leukaan asti tursuavia tissejä, nesteturvotusta naamassa ja raajoissa ja rasvan paksuntamia reisiä ja käsivarsia. Suurin osa mammavaatteistakin kiristää, näytän kaikessa valaalta. Ällötän itseäni. Mies yrittää kehua kauniiksi ja hehkeäksi loppuvaiheen odottajaksi ja ylistää vatsaa pieneksi ja söpöksi. En usko sanaakaan.
 Huomenna on viimeinen työpäivä ennen äitiysvapaan alkamista. Pelkään, että linnottaudun vapaan alkaessa neljän seinän sisälle maailmaa piiloon ja mieli mustenee entisestään.
 Haluaisin oman vartaloni takaisin. Haluaisin jaksaa kävellä puuskuttamatta ja liikkua itseni ihanaan euforiseen hikeen.
 En nauti tästä olotilasta tippaakaan. Rakastan lasta sisälläni, mutta vihaan tätä raskautta. Ja sellaistahan ei saa sanoa ääneen, koska pitäisi olla niin äärettömän kiitollinen siitä, että tällainen ”siunattu” tila, suoranainen ime on kohdalle osunut. Vituttaa koko tilan mystifioiminen. News flash: ei tässä tilassa mitään maagista tai yliluonnollista ole. Tämä on evoluution sattumanvarainen, alkukantainen lisääntymistapa, joka jostain biologisista kommervenkeistä johtuen sattuu joidenkin ihmisyksilöiden kohdalle lopputuloksena sukupuoliviettiensä toteuttamisesta. (Yhtä normaalia olisi munan muniminen ja hautominen tai jälkeläisen kypsyttely pussissa.) Raskaus kestää yhdeksän kuukautta, koska lapsen pullauttaminen aikaisemmin olisi syntyvälle tyypille vaarallista ja myöhemmin vaarallista synnyttäjälle. Silläkään ei ole mitään tekemistä esimerkiksi henkisen äidiksi kasvamisen kanssa (kuten neuvolassa olen kuullut huuruiltavan). Ei evoluutio ole ehtinyt ihmisen tunnetilojen arvioimiseen mukaan. Se lykkäsi peliin hormonit, jotta jälkeläisestä pidettäisiin huolta.

Ei ole omaa ansiotani, että olen raskaana, eikä tämä touhu vaadi mitään erityistaitoja. Samaan aikaan ei ole kenenkään vika, jos raskaaksi ei tule. Se on vain ja ainoastaan biologinen oikku (vaikkakin aiheuttaa suurta tuskaa kohdalle sattuessaan).
 

Toivon, että tämä olisi äkkiä ohi.