Ladataan...
Undiscovered colors

April is the most difficult month of this year, F said yesterday, as tears proceeded to vanish in the forest of his beard. We were sitting in the park, smoking a joint to remember a friend who departed too soon. In the morning we had received news of his friend dying in a car accident. We had proceeded to spent the entire day crying, laughing, engaging in erratic behavior (such as knocking our heads in doors and sneezing into our hands), talking, smoking and hugging. Remembering. As we remembered Ben, his thick red beard, robust structure and carrying voice, we came to remember everything else all at once too. As we sent good wishes to his family we remembered our own families, our own pains and unsettled relationships with loved ones. 

Sorrow, once allowed, has a beautiful way of spreading. If a degree of commitment if made to grief, it can become a healing and nourishing activity that nurtures the environment in which it is cherished. As we were sitting there, for once allowing every peculiar motion or feeling to be expressed, I felt more alive than in months. My face was twisting into foreign expressions, my body was moving in unexpected ways and making sounds I usually don't hear myself make.

It was a comfortable, and cherished space where no words were wrong. As I felt a strangling in my throat, I knew the sadness had proceeded from the loss of an acquintance to more personal sphere. Despite this being a day for Ben I felt completely comfortable sharing a big bulk of myself with F. I told him I had lost a brother, that he was still alive, but I was dead to him for two years now. I told him that we had actually been quite good friends, until he had decided to see me as an enemy. That it was something I felt was completely beyong my control, that I did not know what to do with it. That I thought about him daily but I never spoke of him, because there was nothing to say.

Mourning has to be done, I realized as I was allowing my body to twitch, stretch and bawl. I came to think of ancient mourning traditions, and about how so many cultures deal with grief so much better. Aztecs, the ancient Egyptians and countless other cultures engaged in ritualistic weeping in order to 'let out' the emotion, and prevent it from becoming an obstacle for future prosperity. How reasonable does that sound? 

In many cultures the mourning has not only been the duty of close family and friends, but there are records all over the world of the use of 'professional mourners'. Somebody who would come to your house, and spend the emotion that perhaps the closest family was unable to channel at the time.

What does a professional lamenter or mourner do? That depends on time and place, but their functions could include singing or leading the singing of dirges, and just plain howling. 

I came to your sorrow, and let mine out, and together we spend the very necessary day with it and with ourselves. We recognized each other, and I felt relieved. See, usually we are the cheery ones. The ones keeping the jokes coming, and the bodies moving. At heart we knew we were both aching though, and it felt good to finally share it.

I wanted to tell him that I loved him and admired him so much. I know he knows, but I wanted to say it nevertheless.

Reference: http://www.mexicolore.co.uk/aztecs/home/the-aztec-art-of-mourning

Ladataan...

Ladataan...
Undiscovered colors

Viimeisestä kirjoituksesta on nyt aikaa vuosi ja risat. Ei hassumpaa.

Olen kai se sama, mutta eri vivahteilla. Tämä vuosi on ollut todella hyvä ja opettanut erittäin paljon. Olen kirjoittanut enemmän kuin koskaan, mutta suurimmaksi osaksi englanniksi. Olen lukenut valtavasti.

Palaan Lilyyn taas joskus, tämä on ollut kaunista aikaa elämässäni ja miksei kauneutta jatkaisikaan. Tässä pieni runo jonka kirjoitin muutama viikko sitten. Palaillaan

Sunnuntai aamu

kadun auringonpaisteessa loikoo

eilisen oksennus

riisia ja viinikumikarkkeja

elamat niin taynna tyhjaa

etta mitaan muuta ei mahdu

Ladataan...

Ladataan...

Mitä me todella hallitsemme? Mieltämme, kehoamme, kotiamme, ihmissuhteita?

Elämänhallinta oli pitkään myytti, jonka olemassaoloa epäilin suuresti. Nyt tiedän varmasti, että elämää ei missään nimessä hallita, parhaansa voi tehdä ainoastaan sen aallon päättä tasapainottelussa mikä milloinkin vastaan nousee. Kieltämättä, tietyt asiat auttavat suuresti. Niistä mainittakoon hyvä hapenottokyky (auttaa niin pinnan alla kuin myös sen päällä), yleisvallaton asenne, yltiöidealismi ja omaan itseensä luottaminen. Ennen ajattelin että elämä on etsimistä varten. Nyt ajattelen, että elämä on olemista varten. Etsiessään on nin liian helppoa turhautua kaikkeen.

Puhuin äitini kanssa puhelimessa. 

Niin, minä aina ajattelen että kaikki menee pilalle jos sanon mitään etukäteen. Sen takia en koskaan kerrokaan kenellekään mitään.

Tähän lauseeseen tiivistyi niin paljon kaikkea sitä, mitä olen itsessänikin kokenut, ja kuinka yllättävää se onkaan kun tämän hiljaisen odotuksen kasvatusmallin olenkaan saanut. Olen kokenut niin useissa asioissa elämässäni, että niitä asioita, mistä olin todella kiinnostunut en edes uskaltanut kokeilla. Epäonnistumisen pelko oli niin mittaamaton. Minulla ei koskaan ollut haaveammattia, koska ajattelin, että haaveilussa on jotakin hieman hölmöä, koska luultavasti maailmassa on aika monta, jotka ovat valmiiksi rutosti parempia kuin sinä.

En koskaan sanonut haluavani kirjailijaksi.

En koskaan sanonut haluavano runoilla.

Näytellä.

Kaikenlaista olen yrittänyt, mutta en juurikaan kovin tosissaan. Keskustelin aiheesta ystäväni kanssa, joka lakonisesti totesi:

A life of unfilled ambitions.

Tämä iski kuin piikki lihaan. Puolustin itseäni. Olenhan minä yrittänyt vaikka, ja mitä. Ollut urhea, opiskellut ulkomailla, mennyt vaikka minne ja lukenut vaikka mitä. Tehnyt kaikenlaista rohkeaa ja uhmanut monenlaisia ylämäkiä. Sitten mieleeni hiipi ajatus... Ehkä olenkin viettänyt niin paljon aikaa muovaamalla ulkoista elämääni siihen malliin, että voisi olla aika uhmata omaa itseäni. Mennä niille äärirajoille. Olla itselleni lempeä, mutta ankara. Vaatia aikaa, ja keskittymistä. Palkita, mutta odottaa vain parasta. Ukoisesti olen teini-iän epävarmuuksien jälkeen kehittänyt itselleni niin itsevarman elekielen, että tieädän varmasti tulevani otetuksi vakavasti. Ylirennosti käyttäytymällä hoituvat usein niin sisäiset epävarmuudet, kuin myös muiden asennoituminen sinuun. Nyt ensimmäistä kertaa pohdin mikäli olin kompensoinut maailmanvalloituksellani juuri niitä epävarmuuksia joiden kanssa olen koko ikäni elellyt. 

Tällä ei ole tiedostan minäkuvani kanssa juurikaan tekemistä, lähinnä viittaan nyt alitajuntaisiin asenteisiin. Olen aina yritellyt kaikenlaista, mutta ollut huono keskittymään. Kärsimätön ja laiska. 

Viime aikoina mieleeni on mitä useammin hiipinyt ajatus, mitä jos yrittäisinkin ihan sataprosenttisesti. Mitä jos sanoisin, että minusta tulee taiteilija? Minusta tulee joku, jonka elämäntehtävä on muistuttaa ihmisiä elämän myyttisestä kauneudesta, hillittömistä omituisuuksista ja ainutlaatuisista oivalluksista. Minusta tulee ajattelija. Ja mitä jos lopetettaisiin tämä vaatimaton hölötys.

Mitä jos sanoisin, että minä haluan kaiken?

Haluan olla mygologi, delfiininkouluttaja, filosofi, psykology, kirjastontäti, purjehtija. Haluan sukeltaa koralliriutoilla. Haluan olla äiti ja, ja haluaisin ystävikseni enemmän eläimiä ja vanhuksia. Haluaisin ymmärtää vuosi vuodelta enemmän. Haluaisin olla piittaamatta muiden mielipiteistä vuosi vuodelta vähemmän. Haluaisin olla vanha nainen, jonka silmärypyissä lepää nauru. Haluaisin oppia leipomaan uskomattoman herkullisia vegaanikakkuja. Ja lukea, haluaisin lukea elämäni aikana tuhansia kirjoja. Istuskella kahviloissa sulkemisaikaan. Haluaisin jättää huulipunatahran savukkeeseen, joita en juurikaan koskaan polta. Haluaisin olla enemmän läsnä muille ympärilläni. Kuunnella, lohduttaa, opettaa, auttaa ja halata. Haluaisin muodostaa monia lojaaleja, kunnioittavia, jännittäviä ja intensiivisiä ihmissuhteita.  Haluaisin kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. 

Tämä ei ole vähän kysytty, mutta kehveli, mikä on liikaa kun mieli on vapaa? 

Ja muista, että oleillessa aika käy pitkäksi.

&list=PL5pPVLmO1DWtU3l2hOqxxBKD6Riq069MO

Ladataan...

Pages