Valuvat päivät ja kuu

Uudenkuun aamuna tanssin sinisessä paljettitakissani yön olioiden parveillessa ympärillä. Riemukas poika punatuissa huulissa vaati suukkoa vessan ovella, silmät lautasen kokoisina. Toinen kaappasi minut äärimmäisen intiimiin halaukseen, kehräten lämmöstä jota keho kehoa vasten luo. Olkia kohauttaen antauduin halaukselle, antauduin yölle. 

Kello kahdeksan aamuharmaus oli jo työntänyt mennessään kuun, ja juhlat mutta unta en ollut löytänyt vieläkään. Lepuutin päätäni Pojan sylissä ja kuuntelin vinyylin rahinaa toivoen, ettei maanantai koskaan saapuisi. Kymmenien poltettujen savukkeiden happamuus ja metallinen maku kurkussani nukahdin vain herätäkseni siihen, että seuraavakin päivä oli jo pimennyt.

Mistäs minä olisin tiennyt minkä hinnan kuulle ulvomisesta saa maksaa. Nyt haluaisin vain laukata pitkin mukulakatuja ja kieppua kunnes löydän hulluuteni. En halua pukeutua järkevästi ja miettiä sujuvaa arkea. Soittaa sukulaisille tai väkipakottaa piparitaloja tai glöginjuontia. Itsenäisyyspäiväkin meni täysin noteeraamatta. Huono suomalainen.

Olen ihan vaan muodon vuoksi rahjustanut päivittäin kirjastoon. Vähän vaan pyöritellyt käsissä seitsemansataasivuista regressiosta kertovaa opusta ja pureskellut kynsiä. Olen surkea akateemikko, mutta kuu kuuntelee minua.

Mikä on kaikkein pelottavinta on se, etten edes ole ollut onneton. Levottomuus on paljon märittelevämpi ilmaisu. Opiskelijoiden ikisuosikki motivaatiopula vakuuttaa, että vika on sinussa eikä siinä mitä yrität motivoitua tekemään.. Eikä minun motivaatiossani ole mitään vikaa. Tällä hetkellä olen vaan motivoitunut tuijottelemaan taivasta, uneksimaan ja syömään paljon tuorejuustoa.Tyhjyys, kuuhulluus, kyllästyminen. 

Halusin tehdä joulukalenterin. Mutta ehkä minun kohtaloni on vaan ikuisesti jäädä junasta. Onneksi yö on kirkas…