Suuri lauantai

Minulla on tunnustus. Olen uskontoturisti. Vasta luettuani Piin elämän määritelmä otti haltuunsa konkreettisemman muodon, oivaltaessani etten olekaan harhailujeni kanssa yksin. Rakastan olla pyhän äärellä. Katsellen toiveikkaita, luottavaisia kasvoja, joilla on jotain suurempaa mihin tiellään tarrautua. Hukutan itseni seremonioihin, välillä jopa toivoen, ettei oma uskoni olisikaan lipsunut ulottumattomiini jo kauan aikaa sitten. 

Tänä lauantaina ruotsalaisserbialainen ystäväni kysyi yllättäen, jos haluaisin liittyä hänen seuraansa ortodoksiseen yöjumalanpalvelukseen. Olin kirjaimellisesti viettänyt koko päivän piestynä sängyssä yrittäen toipua flunssasta ja tenttiviikosta. Riemusta köhien hyväksyin kutsun ja käsikynkässä, huulet punattuna lähdimme matkaan minä päivän itselääkityksen (pilven) johdosta aikamoisessa pöhnässä.

Seremonia itsessään oli suunnattoman kaunis. Pääsiäisyön palvelus alkaa, kun kirkkokansa hakee kynttilöihinsä alttarilta tulen ja lähtee seuraamaan papistoa lippuineen. Kuoron laulua seuraava hiljaisesti etenevä satapäinen kulkue matelee korttelin ympäri. Kynttilöiden liekit valaisevat väsyneiden lasten ja liikuttuneiden aikuisten kasvoja. Satunnainen tuulenpuuska riistää valon, vain jotta vierustoverisi voi tarjoutua sytyttämään sen uudestaan. Tyyni, onnen ja yhteenkuuluvuuden ilmapiiri on käsinkosketeltava.

Vieressäni kävelevä poika katsoo minua uteliaasti, ja kysyy olenko ortodoksi. 

”Well, no.”

”What are you doing here then?”

”Just pilgrimaging”

Hymyilen anteeksipyytävästi ja nopeutan askeleitani saadakseen kiinni kaukana edellä huitelevan ystäväni. 

Kortteli on kierretty ja papisto käy ensimmäisenä sisään koristeltuun kirkkosaliin. Naiset laskevat alttarin edustalle herkullisen näköisiä koreja täynnä ruokaa, joka siunataan ja sitten viedään takaisin kotiin yöpalaksi. Mistään mitään välittättämättä täpötän onnesta pakahtumaisillani ahtaudessa laulavan joukon seassa. Valeprotestanttina kyseenalaistan oikeuteni ristinmerkkiin, mutta lopulta päätän olla välittämättä, ja sen kuin sohin menemään.

Sisällä alkaa olla kuuma. Suitsukkeen tuoksu, vieraat sanat, seiniltä tuijottavat sadat ikonit ja toistuvat ristinmerkit hurmaavat minut täysin. Aika kiitää ohi, ja ennen kuin huomaan on seremonia ohi. Asetumme jonoon, jossa hopeiseen kaapuun pukeutunut valkohapsinen mies sydämelinen hymy kasvoillaan ojentaa meille siunatut pääsiäismunat (!?). Kaunis, maalattu tummanpunainen muna, johon on maalattu ortodoksiristi. Kävelemme ulos, ystäväni kopsauttaa munansa rikki ja haukkaa palasen nauraen tyrmistyneelle ilmeelleni. 

Hieman haikeana hyvästelen illan ja minipyhiinvaellukseni maailmaan, johon palaan enää harvoin. Valmistelen itseäni elämään, joka ei välitä sieluni puhtaudesta tai jaetusta rakkaudesta rituaaleille. Elämälle, jossa nokkelat keskustelut ja terävät mielipiteet sivuuttavat uskon vahvuuden ja perinteet. Kuvittelin, että ovi josta voin vain palata pysyy aina auki, mutta hiljalleen ymmärrän sen sulkeutuvan. Ja toisin kuin luulin, suljen tuon oven itseltäni.