Tunnin teksti: Hopealusikoiden valtameri

Tuijotan silmästä silmään omaa kalpeaa naamaani työpaikan ahtaassa vessassa. Taas seitsemän vuotta menetetty tämänkin valvotun yön myötä. Irvistän, vedän vessan ja haen vielä lasin vettä. Laitan luurit korvaan ja hukun työsähköpostien kepeään maailmaaan. Lohdullisessa sumussa, tämäkin päivä. Pyöräilen kotiin rättiväsyneenä. Oma uupumukseni antaa minulle hetkellisen rauhan maailman hulluudelta. Kun hetken saa keskittyä vaan siihen omaan selviämiseensä sen sijaan, että tulee koko ajan muistutetuksi miten tärkeää on elää täydellä panostuksella niiden etuoikeuksien ympäröimänä joiden keskelle sattui syntymään. 

Count your blessings.

Count. Count Count.

Joku ihana nainen kirjoitti kerran, että ihmisillä joilla on kakluuni ei ole oikeutta olla väsynyt. Olen samaa mieltä. Olen usein väsynyt. Oman elämäni siunauksiin ei valitettavasti kakluuni (vielä) kuulu, mutta olen tuskallisen tietoinen omista etuoikeuksistani. Vapaa, nuori nainen. Kolmasosa elämästä asuttu ulkomailla Suomen sosiaaliturvan armahtamilla opintolainoilla. Ympäröitu rakkaudella ja huonolla huumorilla.

Ostan luomuryynejä, teepuushampoota, biologista viiniä ja kuukausittain tililtäni putoilee rahaa eläinkokeiden vaihtoehtoismenetelmien kehittämiselle. Tilasin juuri tyyriin kannettavan kaiuttimen ja kuukupin helpottamaan ah-niin-tiedostavaa elämäntyyliäni. Juoksen tuhansien hedonististen hekumoiden perässä kirpparilta ostetuissa nahkakengissä, eettinen Kiina-reppu olallani. Kahmin ja haluan. Poden huonoa omatuntoa. Kuinka paljon saan haluta? Missä menee oman huolenpidon ja hemmottelun raja? 

Dialogi päässäni etenee usein pisteeseen, jossa olen valmis hautaamaan näppärän teknologiani yhdessä onnellisten kanojen munien kanssa syvälle maan sisään ja muuttamaan vuoristoon tomaattifarmuriksi. Sitten muistan, että olisi se kyl hienoa jos voisin siellä eristyksissä kuunnella juuri sitä musiikkia ja lukea juuri niitä kirjoja joita haluan. Ja olisihan se mainiota jos aasin selässä vuorelle matkatessani voisin pakata evääksi biologisia pistaasipähkinöitä ja mahdolisesti kuvata maisemia ammattikamerallani. Puhumattakaan siitä, että en tulisi koskaan löytämään perille ilman puhelimeni navigointijärjestelmää.

Haluan kaiken. Inhoan haluani. Haluan olla onnellinen. Haluan olla parempi muille. Yritän muuttua. Olen sama kerta toisensa jälkeen. Ansaitsen. Ahnehdin. En nipota rahasta, mutta pidän vauraudesta, kauniista astioista ja rahan tarjoamista mahdollisuuksista.

Näen kaikki muut. Keskeytetyt tutkinnot ja vuosia kestäneet matkat maailman ympäri ilman mitään haluten koko ajan vähemmän. Toisten tihenevät illalliset ulkona kauniissa ravintoloissa, olohuoneiden kasvavat neliömäärät ja vankentuvat argumentit sille miksi kaikki tämä on välttämätöntä.

Koko peruskoulun ajan kaikki vastaukset pyydettiin perustelemaan. Niinpä me opimme, että kriittinen ajattelu on sitä, että valitsee oikeaksi luulevansa mielipiteen ja täyttää vastausruudun jollakin mieleen juolahtavalla logiikalla. Parhaiten muotoiltu vastaus uskottavin vastaus. Oikealla ja väärällä ei ollut niin paljon väliä, olihan kyse ajatuksen joustavuudesta. 

Ja niin me perustelemme järjellä ja tunteella. Puolustamme viimeiseen sitä, että saisimme pitää palasen uskottavuudestame. Ettei meidän tarvitsisi kohdata surullista todellisuutta, jossa meistä lähes jokainen tavoittelee päättömästi sitä ylivoimaisesti parasta vaihtoehtoa. Haluan koska haluan. Halun määrä on aina vakio. Halu on lihassa kuin takiainen. Kun lakkasin haluamasta vaatekauppojen lahjakortteja aloin haaveilla matkoista maailman ääriin, silkkimakuupusseista ja tuoresmoothiesta. Kun on kerran oivaltanut miten paljon voikaan saada, on mahdotonta haluta yhtään vähempää.

Itsepetoksen kulta-aikana John Locke sanoi sen paremmin.

“It is therefore worthwhile, to search out the bounds between opinion and knowledge; and examine by what measures, in things, where of we have no certain knowledge, we ought to regulate our assent, and moderate our persuasions.”