Orpo olo, mutta aurinko paistaa

Tammikuussa menin nukkumaan illalla ja rukoillen, että jos tästä selvitään teen aamulla satakaksitoista kumarrusta.

Tammikuussa en kirjoittanut runon runoa.

Tammikuussa uneksin jättiläiskäärmeen kuolemasta, ja kuten muutamaa päivää myöhemmin selvisikin: käärme oli kuollut.

Tammikuussa hyvästelin. Pakkasin mieleni laatikoihin, ja osioihin: kiitos kaikesta, mutta tämä ei enää kuulu minulle: kolmen vuoden takaisia luentomuistiinpanoja, kämppäkavereita, maitotuotteita ja kananmunia. Sanelin hyvästejä niin monelle, ja tiiviillä tahdilla, että ennen kun huomasinkaan olin vain minä, ja huone jonne aamuisin paistaa aurinko. Kumiseva tyhjyys, jonka alle aina aikaisemmin kurtistuin rummutti nyt sydämeni tahtiin.

Kaiken tämän keskellä minä seison ajassa, jonka olemassaolosta aikaisemmin vain uneksin. Hartiat ovat rennot ja mieli vapaa. Tämä on vasta alkua.. Pian minulla on kaikki se aika, josta lupasin itse kantaa vastuun. Kaikki se aika, eikä yhtään tekemätöntä työtä, tai pakollista esseetä. Kuuden kuukauden päästä annan elämäni heittää häränpyllyä sen toivossa, että jonkunsortin korkeammat voimat näkevät minut asialliseksi instrumentiksi sanomansa välittämiseen. Kuuden kuukauden päästä kandi on pois alta ja näkyvissä ei ole mitään. Paitsi tyhjyyden tuulet, ja jalkojen alla maa, joka kumpuilee ja kuhmuroi yhtä villisti kuin minä.

Bravo!