Keepers of company

Elämässä viimeaikoina läsnä: kaiken kokoisia ja muotoisia rukkasia, entisiä poikaystäviä ja rintasärkyjä. Minun maailmani on tuhansissa väreissä ainoastaan sen peittävä kangas on harmaa. Laulan kovaa kun pyöräilen, herään vaivatta ja syön vitamiineja. Kuuntelen musiikkia kiireessä, mutta eniten yritän olla ja katsoa silmiin sitä kämppäkaveria joka sanoi, että aina kävelen pois kun mulle puhutaan.

Itsehallintaa, itsekuria. Paljon harkittuja haaveita joita rauhallisen ulkokuoreni alla keitän kiljuen. Tässä hetkessä olen parhaani mukaan, mutta oikean jalan varpaillani on oma tahto. Huomaamatta ne ovat jo alkaneet kurkottamaan kohti tulevaa, josta en tiedä mitään.

Malta vielä.

Saan edelleen loistavia ideoita, jotka ovat paperilla kamalia. Päämäärätietoisesti raaputan pois kerroksia joita en tarvitse. Heitän pois. Aloitan uudelleen. Rakennan sillä kärsivällisyydellä, jonka keksin omistaa. Saatoin huijata, mulla on valheelle rakennettu huonompiakin periaatteita..

Amulla aukaisen silmäni ja valun lattialle risti-istuntaan katsomatta ikkunasta ulos. Minun rauhani ei ole riippuvainen eri harmaan sävyistä. 

Pimeys ei häiritse. Kylmä kantaa. Välillä kävelen suihkusta parvekkeelle js siniset varpaani tallaavat kaatuneen roskakorin jätteitä ja märkiä pyyhkeitä. Ei kuvota. Tuskin olen täässä, vain minun lihani ja siniset varpaani. Palelen pitkään. Kukaan ei kutsu sisälle ja sano, että vilustun. En vilustu.

Olen ajatellut kaikki ilkeät ajatukset loppuun, joten viimeinkin päätin vaan rakastaa niitä kaikkia, jotka huomioivat minut siitä huolimatta että en välitä. Kerran jos toisenkin olin kiitollinen siitä, että minä en ole mitä ajattelen. 

Hiljaisuudessani surullinen, ehdottomassa surussani tyytyväinen. Tylsyydessäni tyytyväisyyteni hyväksynyt.

Yhä elossa.