Maailman rikkain

Istuskelen pikkuhiprakassa jossain Kööpenhaminan kulmilla, keskiluokkaisen, keskinuhjuisen klubin ulkopuolelta. Maanalainen tanssilattia ei monimuotoisessa niljaisuudessaan kiinnostanut, joten päädyin viettämään ison osan illasta lempeässä tihkusateessa. Ohitse vaappuu pieni, tummaihoinen nainen pullokassi kourassa valtava hymy kasvoillaan. Päädymme juttelemaan. Annan hänelle kaikki kolikot lompakostani. Määrä tuntuu häpeällisen pieneltä, joten kiskon hänet hihasta kanssani pankkiautomaatille. Hän yrittää kohteliaasti kieltäytyä tarjoamastani summasta.

Yllättäen kurkkuuni nousee pala. Nieleskelen sen pois ja huomaan tarttuneeni hänen käteensä. Kastumme sateessa pikkuhiljaa, hymyillen. Tunnen valtavaa kiitollisuutta jokaisesta mahdollisuudesta joka minulle on annettu. 

 

”I have so much.

So much.

Please take it.”

 

Tänä kesänä sain viimeinkin takaisin sen kaiken mitä kaipasin, ja enemmän. En ole koskaan elämässäni tuntenut oloani niin täydellisen riippumattomaksi ja onnelliseksi kuin nyt. Niin monta kertaa olen pyöritellyt mielessäni termiä universumin lellilapsi, koska juuri siltä minusta on tuntunut. Asioilla on vaan ollut ihan uskomaton flow. Olen ollut oikeassa paikassa aina, sen jälkeen kun oivalsin, että vääriä valintoja ole. Siis haloo, oikeasti, et vaan voi valita väärin.

Niinä päivinä kun minut käärittiin ventovieraiden huolenpidon huomaan. Hellepäivänä Lontoossa sain jääkylmiä kirsikoita vasemmalla puolellani istuvalta pojalta ja nokareen pehmeää hassista oikean puoliselta vierustoveriltani. Torilla smoothiekoju lahjoi minua nipulla banaaneita ja heittipä mukaan kaksi porkkanaakin. Joku vaihtoi kirjan myslipatukkaan ja hymyyn. Eksyin kotimatkalla ja kavereidensa kanssa matsia katsova mies laittoi kouraani kolme puntaa bussirahaa ja opasti oikealle reitille.

Ja ne ihmiset joihin minulla on ollut oikeus tutustua. Minne tahansa olen tänä kesänä katsonutkin, siellä on ollut rakkaus. Olen luottanut, minuun on luotettu. Viime kuukauden aikana olen ollut enemmän fyysisesti ja henkisesti alasti, kuin koskaan aikaisemmin. Olen uinut syvissä vesissä, nähnyt muiden veriset paukamat ja paljastanut omani. Sydämeni on ollut niin auki, ettei minulla ole edes ollut aikaa miettiä sen särkymistä. Eikä ketään sattunut, koska ei meistä kukaan kuulu kellekään, edes itselleen.

Välillä mennessäni nukkumaan olen ollut niin pyörällä päästäni silkasta kiitollisuudesta, että en ole edes osannut kirjoittaa mitään ylös. Olen vaan mielessäni levitellyt käsiä ja kysynyt, että ansaitsenko minä tämän. Ansaitseeko kukaan näin paljon? Ja tärkein, miten minä voin antaa takaisin? Olen kokenut suorastaan pakottavaa tarvetta antaa pois tavaroitani, rahaa, ruokaa, rakkautta. En luultavasti pysty edes likimain tasaamaan tilejä universumin kanssa, mutta ei yrittämisestä ole tähänkään mennessä ollut mitään haittaa.