olenko minä olemassa

jotakin niin tuttua ja täysin tuntematonta

jotain joka on aina ollut osa minua

pudottaa minut läpi todellisuuden

nauraen kieputtaa minua

 

katson käsiäni jotka ovat muuttuneet aaltoileviksi naruiksi väreileviä kumia ja kolmioita

kaikki ympärilläni väreilee elämää

joka ei ole hyvää tai pahaa

on vain olemassa

joka on ollut siellä aina

iättömän vanha näkymätön

vilkas ja vanha

loputtoman kujeileva

lempeästi näyttää minulle,

tässä

tässä on kaikki

enkä minä osaa sanoa mitään

miten osaisin 

kun minulla on vain tämä kieli

joka ei taivu kertomaan siitä paikasta

josta minä olen juuri tullut

tai siitä kauneudesta

joka on niin syvää

että luulen unohtavani hengittää

mutta minun täytyy tuntea se kaikki

 

kerta toisensa jälkeen kysyn

olenko minä olemassa

olenko minä olemassa

olenko minä olemassa

eikä sillä edes ole väliä

kun kaikki on yhtäaikaisesti mitätöntä ja tärkeää

minä uuvun ymmärtämättömyyteeni

haluaisin nukkua mutta uneksin jo

uneksin olevani hereillä vuosia

miten kauan minä olen ollut täällä

jäänkö minä tänne

 

viimeinkin voin nähdä ihoni rajat

sulautuvan takaisin tutuille paikoilleen

kaiken kauhun kadottua minä hiljaisesti nauran 

koska sittenkin kun olen ollut universumin murunen

osa iättömyyttä ilman aikaa tai paikkaa

senkin jälkeen

minä murehdin omaa ihmisyyttäni

minä nauran sen kaikelle elämän sekopäisyydelle 

ja sille että ainoa mitän voin sanoa oppineeni

täältä ei ole katoamista

mihinkään kuninkaalliseen kosmokseen