Viikossa pitäisi olla pakollinen kotipäivä. Ei poikkeuksia. Jokainen torstai tulisi kaiken kansan vetää edustusuniformujensa sijaan jalkaansa pyjamat, mitä pöllömät sen parempi, ja sen jälkeen viettää päivä haahuilemalla ympäri taloa. Pestä pyykkiä, vaihtaa lamput, istuskella auringossa kahvimuki kourassa.  Ehkä kipaista lähikauppaan aamutakissa ja tohveleissa.

Järjestellä hyllyä ja mieltä. Pyyhkiä pölyä sielunnurkista ja ikkunankarmeilta.

Ja olla vähän aikaa yksin.

En osaa kuvailla, miten kiitollinen olen, että opin jälleen yksinolon jalon taidon sen pitkään ollessa kadoksissa. Jatkuva seurassa olo on toisinaan melko uuvuttavaa. Rakkaiden ihmistenkin kanssa muihin väsyy. Kolmen kämppäkaverin ja opiskelijaelämä yhdistelmä mahdollistaa jatkuvan sosiaalisten aktiviteettien kirjon. Facebookin feedi pudottelee jatkuvana virtana nenäsi eteen tapahtumia ja kissanristiäisiä, karkeloita joka tuulelle.

http://en.wikipedia.org/wiki/Fear_of_missing_out (Fear of Missing Out) on surkuhupaisan kaksituhattaluvun ilmiö, jossa henkilö ahdistuu ajatuksesta, että on jäämässä paitsi kokemuksesta. Ah-niin-inhimillinen, mutta kerrassaan surullinen esimerkki tavoista, jolla sosiaalinen media murjoo olemassaoloamme. Omat FoMO-mörköni yhdistettynä hiljattaiseen parisuhteen päättymiseen tekivät minusta rauhattomimman, kuin mitä olen ollut pitkään aikaan.

Tänä talvena vietin paljon aikaa yksin, ja pitkästä aikaa alkaa tuntua siltä, että olenkin yksi aika onnellinen sinkkumuija. Meni siihen kyllä aikaakin. Varsinaisesta erosta oli jo kulunut muutama kuukausi, ennen kuin päätimme toistaiseksi lopettaa yhteydenpidon. Luojan kiitos samoihin aikoihin, muutin asumaan yhteen rakkaan ystäväni kanssa, joka joutuikin kärsimään rauhattomuudestani. Suhasin menemään aamusta iltamyöhään välttääkseni yksin huoneessani oloa. Yksin ollessani tuijotin maanisesti puhelintani tai roikuin Skypessä.

Inhosin levottomuuttani, mutta inhosin omaa mielenmaailmaani vielä enemmän. Vähä vähältä pakotin itseni jäämään kotiin ja olemaan itsekseni. Ja päivä päivältä totuin viettämään aikaa ihan oman pään sisällä. Ja miten erityistä onkaan olla yksin, jos arvostaa omia ajatuksiaan. Ottaa aika kuuntelemaan omia vähän hölmöjäkin haluja ja toiveita. Miettiä mihin tässä ollaan menossa, ja miten kiitollinen kannattaa olla.

Kiitollisuuskin nousee yksinolosta. Muiden kanssa jaettu kiitollisuus koostuu rakkaista hetkistä ja ainutlaatuisista kokemuksista, mutta yksinollessa kiitollisuus on hiljaisempaa, vähän syvempää, kenties kestävämpää. Kiitollisuus kaikista niistä mahdollisuuksista joita olet saanut, ihmisistä ja satumista joita tiellesi on eksynyt, toimivasta kropasta ja vaikka keksinnöstä nimeltä imuri.

Ja kiittää vaikka itseäsi siitä, että kyllä sinä osaat pitää hyvää huolta itsestäsi ja muista jos vain haluat.

Ja kuinka palkitsevaa, että varaston syövereistä voi löytää Obama t-paidan ja toimivat stereot. Ja puhallettavan uima-altaan, kolme imuria, 15 kenkää, homeisia tyynyjä, kilometrin verran johtoja, kaksi televisiota, pyörän satulan, parkettia, ja sata yksinäistä sukkaa. Aika päivä.