The one who brought the funk
Haluaisin kertoa mitä musiikki merkitsee minulle. Kompuroin, sanat eivät riitä.
Joka kerta kun tapaan uuden ystävän, tunteet ovat erilaiset. Joitakin rakastan ensimmäisestä yhteisestä hetkestä lähtien. Toiset näyttävät hyvältä kaukaa, mutta eivät läheltä katsottuna täytä odotuksia. Muutamat ovat olleet kanssani vuosia. Joskus lähempänä, joskus kauempana. Näytellen tärkeää roolia, toisinaan kadoten lähes unohtumattomiin. Satunnaisten hyväntuttujen kanssa käyn baanalla, vietän yön tai kentis jopa viikonlopun. Jonku kanssa käyn lenkillä, toisen kanssa meditoin.
Mutta vain rakkaimmat kutsun kerta toisensa jälkeen viettämään iltaa. Hämyiseen, savukiehkuroiden valloittamaan huoneeseen. Jammailemaan, rentouttamaan, piristämään, rauhoittamaan, lohduttamaan. Ne albumit, joita kuuntelet kerta toisensa jälkeen. Levottomana ja turhautuneena, mutta varmana siitä, että et ole tunteidesi kanssa yksin. Koska joku siellä jossain on jo nähnyt sen kaiken ja jättänyt jälkeensä viestin.
(Puhuttaessa näin ylevistä aiheista on täysin sopivaa siteerata miestä joka kuoli yli kaksituhatta vuotta sitten.)
Toisinaan löydät uuden ystävän täysin sattumalta ruokakaupan hyllyjen välistä, ystävän suosittelemana, onnenkantamoisena. Ja ystäviä ei koskaan voi olla liikaa. Jokainen aukaisee sinulle täysin uudenlaisen maailman, jonka olemassaoloa et voinut edes kuvitella.
Tänä kesänä se oli reggae. Kaikki alkoi israelilaisesta opiskelijakämpästä, jossa joka ikinen päivä alkoi kahvintuoksuisessa keittössä reggaeta kuunnellen, ja joka ikinen ilta venyi aamuksi tupakan ja arakin maku suussa reggaen tuudittaessa minut uneen. Elämäni paras sohvasurffauskokemus päättyi neljän pitkän päivän päätteeksi minun kääriessä makuupussini rinkkaan. Kiitokseksi siivosin uunin ja jätin viestin. Minä lähdin, mutta raggea lähti mukanani.