Kymmenen päivää kulunut uutta vuotta, ja minä se yhä mietin menneitä. Kaikessa rehellisyydessä olen täydellisen surkea, mitä tulee minkänlaisiin vuosikatsauksiin. Vuoden vaihde on aina yhtä yllättävä, lopullisuudessaan liikuttava, merkitsemättömyydessään vain päivä muiden joukossa. Mutta yritetään nyt sitten.

Jos vuonna 2015 olisin ollut eläin, olisin luultavasti ollut kiukutteleva, yksinäinen pahkasika. Kaikella rakkaudella pahkasikoja ja kulunutta vuotta kohtaan. Yleinen muistikuvani itsestäni on se, että tilanteesta riippumatta yritin työntää hiki päässä läpi  harmaista kivimuureista. Paksuimmat näistä kivimuureista sijaitsivat pääni sisällä. En juurikaan tiedä pahkasikojen tunne-elämästä, mutta kuvittelisin, että roisin ulkokuoren alla on herkkä sydän, joka lähinnä kaipaisi rakkautta, ja huolettomia aikoja jolloin telmiä mudassa ja kirmailla pitkin metsäpolkuja. Varmasti pahkasiatkin itkevät, kun elo ei menekään niin.

Jos vuosi 2015 olisi ollut väri olisi se ehdottomasti ollut violetti. Kaikki violetin sävyt vyöryivät alitajuntaani ja vaatekaappiini sellaisella voimalla, että nykyään pukeudun päivittäin Hemulin lempiväriin. Vaaleanliilasta syvään purppuraan ja ultraviolettiin. Tämä kuninkaallinen väri veti minua puoleensa manian lailla, ja synkronoinpa hengellisen heräämiseni uusien lempitossujeni kanssa. Uneksin violeteista suitsukkeista ja annoin kohtalon tuoda luokseni pojan hurmaavanviolettiaa pyörää polkien.

Jos vuosi 2015 olisi tuoksu, olisi se teepuuöljy. Syyhystä itään, mutta teepuuöljy tuli jäädäkseen. 

Jos vuosi 2015 olisi ollut tunnetila olisi se ollut hämmennys. Tuskin yhtenäkään aikaisempana vuonna kyseenalaistin yhtä voimakkaasti maailmaa ympärilläni. Perustukset järkkyivät, ja lujaa. Ammuin ajatuksiani joka suuntaan, aloitin pelotta valtavia projekteja viemättä niitä koskaan päätökseen. Samalla tavalla kaikki mikä nousi ylös tuli myös rytinällä alas. Yritteliäisyyden keskellä yllättäen kaikki mureni, eikä missään ollut mitään järkeä. Pitkiä aikoja ajelehdin päivästä toiseen pohtien, miten kukaan, joka on koskaan saanut selville tämän elämän järjettömyyden on onnistunut jatkamaan olemassa olemista. 

Jos vuodella 2015 olisi kehonkuva, sanoisin että päälläseisonta oli yksi vuoden parhaimpia kehollisia opittuja asioita. Kummasti nurinpäin olo antaa asioihin aivan uudenlaista perspektiiviä.

Jos vuosi 2015 olisi tv-sarja olisi se Twin Peaks. Sarja, joka toi elämääni uuden rakkaan ystävän lisäksi hemmetin hyvää kahvia, kirsikkapiirakkaa, samettia ja runsaasti arkielämän mystiikkaa.

Jos vuodella 2015 olisi ollut jotain erityistä opetettavana, luulen että viesti liittyisi kärsivällisyyteen. Kun viimeinkin oivaltaa oman täydellisen epätäydellisyytensä, ja kyvyttömyytensä tehdä niitä kaikki asioita joita haluaisi, on ainoa mahdollisuus nöyrtyä. Antaa aikaa, ja tehdä juuri niitä asioita joista nauttii. Elämänpelillä on vielä runsaasti tarjottavana, mutta tulee aikoja, jolloin asiat valuvat eteenpäin hieman hitaammin. 

Muutamia muita mainitsemisen arvoisia asioita:

Kuluneena vuonna olin kodittomana kaksi viikkoa.

Hamsterini kuoli. 

Sosiaalinen turvaverkkoni laitettiin kokonaan uusiksi, kun kaksi läheisintä ystävääni muuttivat eri mihin.

Eräs perheenjäseneni päätti lopettaa kaiken yhteydenpidon kanssani, ja katosi.

Luulin löytäneeni elämäni rakkauden, mutta taisin vain löytää elämäni sarvikuonon. Valitettavasti sarvikuonon ja pahkasian romanssi on jo alusta lähtien tuhoontuomittu.

Joogasin, ja olin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan. 

Otin tatuoinnin.

Kirjoitin kotona, junissa, vieraissa pedeissä. Kirjoitin huonosti ja vähemmän huonosti, mutta lakkaamatta. 

Opin tulkitsemaan alitajuntani viestejä korteista, unista, pilvistä ja ilmaishattarasta.

Asuin kolmessa eri asunnossa.

Erityiskiitokset: Kurt Vonnegut, Alan Watts, Carl Jung, 

So it goes.

Next!

Mitä jos aikuiset kerääntyisivät öisin leikkikentille? Keinumaan tähtitaivaan alle, keskustelemaan vakavista aiheista liukumäen mökissä. Istumaan polvet suussa rakenteille, jotka on tehty kannattelemaan lapsen painoa. Mutaamaan ne paremmat kengät, koska toisinaan on liian tärkeää olla välittämättä. Teeskennellä yhden illan, että huominen on muovailuvahainen illuusio, joka on totta vasta aamun ensimmäisten säteiden valuessa kasvoille.

Koska mitä meillä on menetettävää. Yksi päivä, yksi ilta, yksi aamu

Oot mun koti, sanon ja hautaan pääni kultaisiin kiharoihin. Pidät kädestäni kiinni, ja me molemmat tiedämme, että huolettomuuden illuusion takana lausumme hiljaisia jäähyväisiä. Puhumme Kööpenhaminasta, ja siitä miten sinä sitten joogaat joka viikko, liityt kuoroon, ja lopetat pilvenpolton. Niin, me molemmat lopetamme. Lopetamme yhdessä, vaikka sinä et olekaan täällä.

Mikä ilo onkaan ollut olla kanssasi vailla suuntaa. Sinun kanssasi haaskaisin vaikka kaiken potentiaalini. Kuvissa meistä aina jompikumpi nojaa toiseen lammasmainen ilme kasvoilla viestien tässä on turva. Tässä ihmisessä minä lepään. Hätkähdän aina, miten näytämme enemmän rakastavaisilta kuin ystäviltä.

Siitäkin huolimatta, että välillä arvostelemme, ja väheksymme on päivänselvää, että olemme onnekkaita. Onnekkaita, kun saimme tämän lisäajan tehdä kaikki virheet. Kiskoa varjoja kaapeista ja ripustaa ne näkyville. Verhoutua mustiin ja harkitusti astua askel askeleelta kohti pimeyttä. Saapua sumuiselle reunalla ja kurkistaa yli. Kämmen kämmentä vasten hikoillen.

Toisinaan valuit kotiin vihainen ilme kasvoillasi, lukkiuduit hämärään, ja tiesin että sinä parhaillaan tuijotat seinää, ja olet onneton. Tyytymätön, pettynyt itseesi ja omiin kykyihisi. Pettynyt toisiinsa sulaviin päiviin. Pettynyt minuun. Minä rakastan pimeyttäsi, sillä tiedän, että ilman sitä et olisi sinä. 

Sinä hyväksyit minun pakkomielteiset päiväni. Ne päivät, jolloin todellisuuden rajat hämärtyivät ja en osannut enää sanoa varmasti mitä minä yleensä olen, mihin minä yleensä uskon. Ne päivät kun olin niin hämmentynyt noin elämästä yleensä, että unohdin kaiken muun, sinutkin. Ja sinä istuit viereen ja silitit selkää sanoen: ei jooko puhuta kuolemasta juuri nyt. Jopa noina päivinä sinä jumaloit jotain osaa minussa. Minä tarrasin tiukasti kiinni sinun elämänvoimaasi, joka kasvoi kun minä hupenin, ja väheni kun minä kannoin sinua.

Ja nyt sinä menet siihen maailmaan, jonka me vielä kohtaamme yhdessä joka aamu. Ja sinä löydät toisen, jonka kanssa jakaa päiväsi. Minä syön aamiaista yksin ja juoksen mieleni näkymättömiä tuulimyllyjä päin.