Sisäänkäynti sivuovesta

Eikä.

Ensimmäinen rivi. Tai, no toinen.

Kadehdin ennen niitä, jotka kykenevät täysin itsekritiikittömästi luomaan.

Luomaan ihan mitä tahansa; kirjoittamaan blogeja, maalaamaan tauluja, laulamaan silmät kiinni. Ihan ilman mitän esivalmisteluja. Siinä se lahjaton taas sutii menemään ja hymy naamalla  uskoen että kyllä maailma haluaa ottaa vastaan. Eikä sitä yhtään haittaa, että naapurin palsta on paljon omaperäisempi, huolellisemmin tehty ja ’aidompi’. 

En edes halua ajatella aikaa, jonka olen haaskannut märehtiessäni syitä miksi minunkin olisi luultavasti parempi jättää kirjoittaminen niille lahjakkaille joilla on oikeasti jotain sanottavaa ja joiden lauserakenteet eivät petä keskellä virkettä. Ja mitä siitä on seurannut? No ei kyllä sitten yhtään mitään. Pari ujoa tuherrusta päiväkirjassa ja sammaloituva äidinkieli. Ja luova kerä mun rinnassa tiukkenee tiukkenemistän, kun en tiedä mihin energiani kohdistaisin. 

Mutta nyt! Haa, minulla on kanava. Ensimmäinen askel on otettu. Hanat auki. Okei, ei nyt nostateta kenenkään odotuksia. Tuskin se luova virtaus nyt niin raivolla iske, etteikö alta pois ehtisi. Ja jos käy niin, että jään itse alle niin aina vaan parempi. Kirjoitan lähinnä itselleni, mutta valitsin Lilyn koska eihän sitä koskaan tiedä jos jossain näiden liian kirkkaiden ruutujen takana on joku joka saa kirjoituksestani jotain irti. Lisäksi Lily on hygieeninen. neutraali ja saa minut tuntemaan oloni ja elämäntyylini täydellisen hulvattomiksi. Mutta kenties joskus toiste on aika niille tarinoille, tänään saavuin tänne ihan tarkoituksen kanssa! Mikä olikaan, eikun kuka; Mac DeMarco. Kuka?

https://www.youtube.com/watch?v=6bfTTeZOrs4

Mies ja maailman sympaattisin hammaskolo, venytteleviä kappaleita erittäin happoystävällisillä viboilla. 

 

 

”Oh mama, actin’ like my life’s already over

Oh dear, act your age and try another year

Always feeling tired, smiling when required
Write another year off and kindly resign”

Ne oli ne silmät. Viehätyn hulluudesta, kaukaa ihailen tyylikkäästi organisoitua kaaosta. Olen jälleen kateellinen, etten ole mies joka voisi mennä ketkuttamaan nivusiaan kameran eteen ja silti olla musiikillinen nero. Turhautumista säästääkseni päästän ajatuksen miehisestä tanssihytkytyksestä menemään ja valitsen vaihtoehtoisen tunnetilan; inspiraatio. Tänään mennään jytisten alas. Mac DeMarcon filmatun kaalikylvyn sijaan aion antaa tälle blogille hulluuteni, möhkelöt lauserakenteeni ja kovan yrityksen. Minun ei tarvitse (aina) ilmaista itseäni täydellisellä mielipuolisuudella, mutta ei myöskään hyssytellä.  Aika sillekin varmaan koittaa, mutta siihen asti, ehkäpä kirjoittelen vain tätä palstaa.