Soon come, life by the sun

Tiedättekö kun menee niin huonosti, ettei päähän edes mahdu ajatus siitä, että tämä ei tule jatkumaan ikuisesti. Kun käytät kaikki strategiat piristymiseen; tilaat pitsan kello neljä iltapäivällä, tapaat ystäviä ja vellot, käyt jopa jossain helvetin pururadalla goabasson jyystäessä viimeisetkin ajatuksenrippeet kallonperältä. Siemailet pullon viiniä, poltat niin vitusti kynttilöitä, suitsukkeita, pilveä, tupakkaa, ihan mitä vaan. Itsepintaisen alakulon jatkuessa, asiaa vaan pahentaa entisestään se, ettei syytä ole.  Koska käytännössä kaikki on hyvin. 

Päivien lipsuessa viikoksi ja toiseksi päätin vaan antaa olla. Että oon nyt jonkun aikaa sitten se kiukkunen muija. Etitään sitä mielenrauhaa sitten joku toinen kerta, nyt just ei kiinnosta pestä tiskejä viikkoon, tai edes selviytyä ovesta ulos ennen puoltapäivää. Katotaan nyt sitten, miten vähän voi ihminen mistään välittää. Päikkärit sohvalla kengät jalassa, meikit naamassa nukkumaan, typakat voi näppärästi stögätä siihen oven kulmaan kasautuvaan tiskiläjään. Siinä nyt sitten möyrit oman navan ympärillä.

Luhistuin kahvipöytään, nieleskelin kyyneleitä ja sörkin herkullista valkosuklaavadelmakakkua. Nolotti. Poika silitti kättä ja maksoi laskun. Matkalla ovesta ulos tarjoilija ojensi meille hollantilaiset onnenkeksit ja tarjoutui vieä kääntämään.  If you see nothing good on the horizon, look again, kehotti keksi. Poika virnisteli ja mitä hautasin ärsyttävän lippusen syvälle takkini taskuun.

Tuli se päivä sitten kuitenkin.

Se päivä, kun jotenkin kaikki oli paljon paremmin. Ei aurinko vieläkään paistanut, mutta edes se ei haitannut. Tein sen mitä oli tehtävä, maalailin vähän. Porsaasta tuli hiukan ruma, joogasin. Siirtelin huonekaluja. Avasin ikkunan ja heitin pois kassin homehtuvia avokadoja. Pesin ne tiskit ja poimin tumpit tiskialtaasta.

Eiköhän tää tästä. Ja jos jokin on hyvä idea, niin reggae aamuisin.

http://www.youtube.com/watch?v=8u9g9XjjYJ0