Syvistä hämmennyksen tiloista
Slovenia on sateinen ja sydäntäsärkevän kaunis. Painava tunne rinnassa helpotti heti kun nousin lentokentältä nihkeään bussiin jonka yrmeä kuljettaja ei sanonut sanaakaan ojentaessaan minulle lippuni. Que sera, sera pauhaa pehmästi kaiuttimista kun istun alas ja aloitamme matkamme pitkin mutkaisia pikkuteitä kohti Ljubljanan keskustaa. Annan olla, päätän vakaasti. Mitä ikinä tuleekin tapahtumaan, tapahtuu, Aion sinnikkäästi istua kahviloissa, lukea, kirjoittaa ja organizoida päätäni.
Nojaan päätäni istuimeen. Lämmin kostea ilma alkaa hieroa raukeutta jäseniini. Silmäni alkavat painua kiinni ja minä vajoan. Liu’un tuttuun mieleni maailmaan, jossa tutut ja tuntemattomat ajatukset toivottavast minut lämpimästi tervetulleeksi. Välillä minä pelkään, että satutan jotain toista. Kun rakastaa ja pelkää niin. Miten minä voisin koskaan kritisoida ketään. En halua ajatella itsäni enää enkä muita. Mitä muuta voisin ajatella? Kenties norsuja kylpemässä iltapäivän auringossa. Jos voisin olla enää koskaan esittämättä mielipidettäni mistään. Katselisin vain niitä norsuja, ehkä polttaisin piippua ja antaisin vain olla. Istuisin hiekkaan ja hymyilisin, koska kaikki olisi lämmintä ja ihanaa.
En viitsisi kantaa vastuuta, mutta jonkun on vastuu kannettava. Mitä minä tulen ikinä kestämään jo jos tästä väsyn niin? Jos vain osaisin olla tilassa, jossa en ottaisi mitään muilta. Painavat kivet lammet pohjaan putoilevat minun sanani. Niin kuin tietävillä lauseilla voisi korjata jokaisen epäkohdan. Mitä se edes sinulle kuuluu? Mitä sinä tästä välität? Jos vain ikuisesti antaisit muiden olla ja elää elämäänsä. Ja eläisit itse sillä tavalla jolla haluat etkä sanoisi mitään.
Minun käteni vanhenevat. Joskus katson peiliin ja minua vastaan tuijottaa vanha nainen, lähes iätön. Miksi koen tämän kaiken niin vaikeaksi. Ehkä koska joskus pyysin elää joka hetken täydellä teholla, salaisesti toivoin voivani elää jokaisen ylämäen ja alamäen. Enkä minä tiennyt mitä tilasin silloin kun maireasti hymyillen sanoin: antaa palaa! Minun raunioni ovat paratiisi. Puitteni ytimet lujat ja kantoni syvällä maassa. Hakkaa minut poikki ja pinoon olen yhä täällä.
Pilasinko minä itseni? Ihminen joka ei koskaan ota kenenkään neuvoja, mutta jakaa omiaan sitäkin auliimmin ansaitseekin tulla läksytetyksi. Miten sinä voit kuvitella tietäväsi elämästä itsestään niin paljon kun olet elänyt vasta niin vähän aikaa. Hukun hämmennykseeni. Syvemmälle aina vain. Sinähän halusit koskettaa pohjaa. Aina salaisesti ihailit niitä jotka ovat ihan romuna, koska kuvittelet että heillä elämää enemmän on kuin niillä jotka siisteissä kylpyhuoneissa lämpimissä pyyhkeissä nyppivät karvojaan. Annan itselleni sata luunappia kunnes päätäni särkee niin että näen vain sahalaitoja. Nukun.
Kuva: Mark Chadwick