Toverit pimeydestä

Mitä jos aikuiset kerääntyisivät öisin leikkikentille? Keinumaan tähtitaivaan alle, keskustelemaan vakavista aiheista liukumäen mökissä. Istumaan polvet suussa rakenteille, jotka on tehty kannattelemaan lapsen painoa. Mutaamaan ne paremmat kengät, koska toisinaan on liian tärkeää olla välittämättä. Teeskennellä yhden illan, että huominen on muovailuvahainen illuusio, joka on totta vasta aamun ensimmäisten säteiden valuessa kasvoille.

Koska mitä meillä on menetettävää. Yksi päivä, yksi ilta, yksi aamu

Oot mun koti, sanon ja hautaan pääni kultaisiin kiharoihin. Pidät kädestäni kiinni, ja me molemmat tiedämme, että huolettomuuden illuusion takana lausumme hiljaisia jäähyväisiä. Puhumme Kööpenhaminasta, ja siitä miten sinä sitten joogaat joka viikko, liityt kuoroon, ja lopetat pilvenpolton. Niin, me molemmat lopetamme. Lopetamme yhdessä, vaikka sinä et olekaan täällä.

Mikä ilo onkaan ollut olla kanssasi vailla suuntaa. Sinun kanssasi haaskaisin vaikka kaiken potentiaalini. Kuvissa meistä aina jompikumpi nojaa toiseen lammasmainen ilme kasvoilla viestien tässä on turva. Tässä ihmisessä minä lepään. Hätkähdän aina, miten näytämme enemmän rakastavaisilta kuin ystäviltä.

Siitäkin huolimatta, että välillä arvostelemme, ja väheksymme on päivänselvää, että olemme onnekkaita. Onnekkaita, kun saimme tämän lisäajan tehdä kaikki virheet. Kiskoa varjoja kaapeista ja ripustaa ne näkyville. Verhoutua mustiin ja harkitusti astua askel askeleelta kohti pimeyttä. Saapua sumuiselle reunalla ja kurkistaa yli. Kämmen kämmentä vasten hikoillen.

Toisinaan valuit kotiin vihainen ilme kasvoillasi, lukkiuduit hämärään, ja tiesin että sinä parhaillaan tuijotat seinää, ja olet onneton. Tyytymätön, pettynyt itseesi ja omiin kykyihisi. Pettynyt toisiinsa sulaviin päiviin. Pettynyt minuun. Minä rakastan pimeyttäsi, sillä tiedän, että ilman sitä et olisi sinä. 

Sinä hyväksyit minun pakkomielteiset päiväni. Ne päivät, jolloin todellisuuden rajat hämärtyivät ja en osannut enää sanoa varmasti mitä minä yleensä olen, mihin minä yleensä uskon. Ne päivät kun olin niin hämmentynyt noin elämästä yleensä, että unohdin kaiken muun, sinutkin. Ja sinä istuit viereen ja silitit selkää sanoen: ei jooko puhuta kuolemasta juuri nyt. Jopa noina päivinä sinä jumaloit jotain osaa minussa. Minä tarrasin tiukasti kiinni sinun elämänvoimaasi, joka kasvoi kun minä hupenin, ja väheni kun minä kannoin sinua.

Ja nyt sinä menet siihen maailmaan, jonka me vielä kohtaamme yhdessä joka aamu. Ja sinä löydät toisen, jonka kanssa jakaa päiväsi. Minä syön aamiaista yksin ja juoksen mieleni näkymättömiä tuulimyllyjä päin.