Unelmien välilasku
Joku sanoi, että Zurichin lentokenttä on mitä masentavin. Tähän epämääräiseen väitteeseen perustuen sain tänään selville erikoisen asian mieltymyksistäni kun luulin koko lentokentän olevan pelkkä kämäinen tupakalta haiseva käytävä ilman tyypillistä ostoskeskuparaatia. Pitkin käytävää vaeltaessani myrtynyt mieleni muuttui suorastaan riemukkaaksi kun ajattelin tulevaa neljää tuntia joiden aikana minulla ei olisi muuta mahdollisuutta kuin käydä tupakalla lentokentän jokaisessa röökikopissa ja jututtaa haisevia vanhuksia. Ah mikä vapaus ja tylsyyden ylistys!
Suunnilleen samanaikaisesti kuin oivalsin olevani Sveitsissä Saksan sijaan (maantieto) päättelin että lentokenttä jatkuukin kolkkoa käytävää pidemmälle. Pian olin ympäröitynä Hermeksen ja Guccin liikkeillä. Haikeana hylkäsin ajatukseni virikeettömästä iltapäivästä ja vaeltelin kokeilemaan huulipunia.
Välilaskut. Onko mitään parempaa?
Olet matkalla maasta maahan, mutta välissä sinulle annetaan muutama merkityksetön tunti. Olet matkalla määränpäähän, mutta tilassa jossa ainoa tehtäväsi on tappaa aikaa. Valitettavasti tätä nykyä kaikkialle yltävä langaton netti yrittää pilata hetkelliset suojapaikkani, jossa olen hetken tavoittamattomissa, olemassa vain muille kiireisille kanssamatkustajilla. Heillekin lähes näkymätön ainakin siihen asti kunnes maalaan huuleni törkeän punaisella, sävyllä jota harvoin kotona käytän. Täällä kukaan ei välitä. Täällä minä en ole mitään muuta kuin nainen, pursuava reppu, ja hyvännäköiset huulet.
Kateellisena katselen matkustajia, joiden pakkaus on onnistunut tänäänkin. Napakasti pakatut laukut rullaavat äänettömästi kiiltävien kenkien perässä. Minä yritän sulkea tursuilevaa kirpparisäkkiäni turvatarkastuksessa ja vetskari hajoaa käsiin.
Kutsukaa mua kassialmaksi ajattelen uhmakkaasti kun sidon liian monet villapaitani kassin ympärille ja tungen loput kangaskassiin. Puolta tuntia myöhemmin kävelen tyynesti maineikkaaseen sveitsiläiseen putiikkiin ja ostan tilavan repun. Taittelen tuhannet vilttini kasaan. Nyt minulla on kolmen räjähtämäisillään olevan kassin sijasta yksi erittäin täysi, mutta kaunis ja kestävä reppu. Hurjistuneena tästä kaikesta ostan vielä viiden euron kahvin ja pohdin voisinko elää ikuisesti uuden reppuni kanssa tällä kentällä. Välitilassa jossa kukaan ei vaadi, kukaan ei kysy. Vain yksi matkalainen muiden joukossa, ainoana erona se että määränpääni on tämä tila jossa minun on helppo olla.
https://www.youtube.com/watch?v=oNuX7bs2qAM