17.9.2016

Leppoisaa lauantaita peepz!

Tälle postaukselle luonnostelemani otsikko kuului alun perin: ”Haluatko treenata ILMAISEKSI, ulkona ja mieluummin ryhmässä kuin yksin?” Kirjoitinkin viittä vaille valmiin postauksen suunnitellusta aiheesta, mutta sitten ajauduin sivuraiteille alkaessani muistella yhtä siisteintä treenikertaa ikinä.

Sitä ennen pikainen katsaus liikuntahistoriaani. Liikuntataustani on moninainen, mutta erityisesti taito-, yksilö- ja kestävyyslajeihin painottuva: Lapsena pelailin päivät pitkät kaikkea futiksesta sulkapalloon ja pihapeleihin pikkuveljeni, serkkujeni ja naapurin lasten kanssa. Ensimmäiset varsinaiset liikuntaharrastukseni olivat teline- ja trampoliinivoimistelu sekä sittemmin ratsastus. Sitten siirryin aerobiciin (siihen aikaan oli oikeasti vielä aerobic-nimisiä tunteja, onko vähän nostalgista!) ja vähitellen myös muihin ryhmäliikuntoihin ja joogaan. Ylä-asteikäisenä lumouduin itämaisesta tanssista ja sen jälkeen tanssijatkumoni ei ole koskaan päättynyt (kokeiltu on ainakin hiphopia, reggaetonia, nykäriä, jazzia, uusimpana parisalsaa). Perustimme näinä aikoina tanssiporukalla myös oman parkour- ja akrobatioryhmän, joka pysyi useamman vuoden kasassa. Punttiksella ja uimassa olen käynyt jo vuosikausia. Lisäksi pyöräily on tullut parin vuoden aikana minulle viikoittaiseksi liikuntamuodoksi. Jos paikkaan B pääsee paikasta A 1-1,5 tunnissa, valintani on aina polkupyörä. Olettaen, että en ole menossa tupareihin, timanttihäihin tai muihin siistiytymistä vaativiin häppeninkeihin. Viime aikaisista liikuntarutiineistani voin postailla perusteellisemmin joskus toiste.

Treenatessa tykkään haastaa itseäni ja asetan mieluusti muusta elämäntilanteesta riippuen löyhiä tai hyvinkin spesifejä tavoitteita puuhastelulleni. Kuitenkin ennen viime kesää vannoin, että verenmaku suussa treenaaminen ei vaan ole eikä tule olemaan se mun juttu.

Tavoitteellisemman punttijuntteilun ja liikunnan aloitin noin neljä vuotta takaperin ja huomasin, että saavuttaakseni kelpo tuloksia, minun ei tarvinnut koskaan vetää itseäni maitohapoille niin kuin olin kuvitellut. Parin vuoden takaisen salitreenin lopputulemana XS-kokoiset t-paitani vaihtuivat M- ja L-kokoisiin vetimiin, koska olkapäihin ja selkään oli alkanut siunaantua kiitettävästi papua. Mulle progressiivinen rautojen heiluttelu sopii oikein hyvin, sillä siinä ei tule koskaan aivan samanlaista kaameaa oloa, kuin sillon jos vetää kestävyystreenin aivan täysillä. Kuten jo aiemmin totesin, olen aina kammonnut ja inhonnut ideaa treenata veren maku suussa. Mistä kammoni maitohappoihin sitten kumpuaa? Osittain varmaan koululiikunnan Cooperin-testi tyyppisistä juoksukilpailuista ja siitä, että pitkään en nähnyt moisessa itsensä piiputtamisessa mitään ideaa, kun olen pärjännyt valitsemissani lajeissa ilman moista rääkkiäkin.

Olen viime aikoina yrittänyt purkaa automaagisia ajatuksiani, jotka sanovat herkästi, että ”tämä ei ole minun juttuni” tai ”mä en tykkää/osaa tota”, ”enhän mä vaan pysty tohon” tai ”mitä ne muutkin sanoisivat”. Perustin tämän bloginkin vasta selätettyäni kielteisten, pelokkaiden ja lannistavien ajatusten tulvan (nämä ajatukset pyrkivät säännöllisesti takaisin, mutta pärjään niiden kanssa jo paljon paremmin). Mutta takaisin liikuntaan! Nyt olen piiikkuhiljaa alkanut lämmetä HIIT-tyyppisille treeneille ja mäkijuoksuvedoille. Päätin näiden lajien puitteissa tutkia vähän mikä minua estäisi edes kerran elämässä kokeilemasta fyysisen suorituskykyni äärirajoja. 

Sattuipa viime kesänä, että minulla oli harvinaisen kauniit ja historialliset puitteet mäkivedoilleni: Juoksin ylös alas metsän keskellä kohoavaa Mannerheiminkalliota Tampereella ja heitin high fiven Mannerheimin ukon kanssa jokaisen mäkispurtin jälkeen. Mutta aloitetaanpa alusta: Mäen nyppylälle päin hölkötellessäni päätin, että vedän yhteensä kaksi ylämäkispurttia, joista vain toisen täpötäysillä. Jo etukäteen jännitti, minä muka ihan sata lasissa, you wish. Kuinkas sitten kävikään?

Poistuin paikalta raudanmaku suussa ja jalat vetelinä, mutta hymyillen kuin hölmöläinen, umpisyvässä flow-tilassa (optimaalinen kokemus, virtauskokemus, yksinkertaisesti vaan ihan paras tila!). Tehdessäni tärisevin jaloin palauttavaa hölkkää, huomasin juoksulenkillä vierähtäneen suunnitellun puolen tunnin sijasta jo reilu tunnin verran aikaa. Täysillä vedettyjä mäkivetoja oli plakkarissa kaksi ja lisäksi kolme vetoa, jotka jäivät tarkoituksella hieman maksimisuorituskykyni alle. Lisäksi jokaisen spurtin välissä intouduin hyppimään haaraperusta, kyykkyhyppyjä tai punnertamaan ja lankuttamaan. Käteen jäi voittajafiilis ja pieni hämmennys, mikä tässä oli ollut niin pelottavaa, vastenmielistä ja kauheaa? Mä olin niin ylittänyt itseni, fyysinen olo oli loistava ja hyvällä tavalla uupunut. Lenkin jälkimainingeissa leijuin pitkään itsetyytyväisyyden ja endorfiinien kuplassa ja vielä nytkin muistelen lämmöllä kyseistä treeniä. Pidän kyseistä urheilusuoritustani niin merkittävänä, että kirjotan siitä myös teille. Mitä ihmettä tapahtui? 

En ole erikoistunut motivaatio- tai urheilupsykologiaan, mutta perus psykaankin kuuluu motivaation, lähikehityksen vyöhykkeen (zone of proximal development)ja flow-tilan käsitteet, joiden kautta koitin hahmottaa ja analysoida sitä, miten sain itseni motivoitumaan ja kokeilemaan rajojani ja mikä oli treenin jälkeisen superfiilikseni taustalla. Pahoittelut, mutta nyt alkaa laiskottaa sen verran, että en jaksanut kaivaa teille kuin Wikipedia-lähteitä. Jätän muhimaan ajatuksen syvällisemmästä motivaatio- ja urheilupsykologia-aiheisesta postauksesta. En kuitenkaan viitsi jättää teitä moisen hehkutuksen jälkeen vain nuolemaan näppejä, joten ohessa eräs käytännössä toimivaksi testattu niksi, jonka avulla onnistut boostaamaan itsesi huippusuorituksiin ja -fiiliksiin.

Ninnun niksi nro 4: Huijaa itseäsi. Et ole niin fiksu ja kyyninen kuin kuvittelet (tai minä en ainakaan ollut). Siispä päätä, että juokset tänään vain yhden mäkivedon, teet kevyen tai hyvin lyhyeksi karsitun salitreenin tai vain kaksi jooga-asanaa. Ihan vähän vaan. 

Huomaat ehkä innostuvasi hieman, et maltakaan lopettaa, liikuntasessio saattaa venähtää huomaamattasi kymmenestä minuutista puoleen tuntiin, tai sitten ei, mutta ei sekään mitään, sillä tutkimusten (joita en nyt siteeraa tässä, koska lauantailaiskuus, palaan asiaan myöhemmin) mukaan hyvin mitättömältäkin tuntuva fyysisen aktiivisuuden lisääminen tuottaa merkittäviä somaattisia terveysvaikutuksia hyvästä fiiliksestä puhumattakaan.  Ja koska haluan tarjota teille vain parasta, niin tässä postauksessa jaan tavanomaisen yhden niksin sijasta kaksi Ninnun niksiä:

Ninnun niksi nro 5: Mikä on sinun liikuntakokemustesi top 3? Mieti, mikä näitä huippukokemuksia yhdistää ja koita ujuttaa perustreeneihisi näitä samoja elementtejä. 

Esittelin teille tässä postauksessa vain yhden parhaimmistani liikuntakokemuksistani ja muut aihetta sivuavat avautumiset ajattelin säästää myöhemmäksi.

Jos jäi kaihertamaan missä muka pääsee treenaaman ilmaiseksi ja vieläpä hyvällä porukalla, tule yytsimään huomenna klo 12-18 Les Millssin ryhmäliikuntamaratoniin Sonera Stadionille (huom: viime syksyn tapahtuma!). Ollaan menossa sinne mahtavalla likkaporukalla ja teen liikuntatapahtuman jälkeen postauksen jo luonnostelemastani aiheesta ”Haluatko treenata ILMAISEKSI, ulkona ja mieluummin ryhmässä kuin yksin”?

Loistavaa viikonloppua kaikille ja valtavan suuri kiitos siitä, että olette käyneet äänestämässä tai ehdottamassa blogille uutta nimeä <3! Vielä ehtii äänestämään, ajattelin tällä kertaa ihan rauhakseen odotella sitä kuuluisaa intuitiota ja teidän nimiehdotuksia. (äänestys ohi!)

Bisous, Niina

Ota yhteyttä: ni*************@***il.com

Seuraa blogia: Facebook, Instagram, Blogit.fi, Bloglovin’, Blogipolku

Mulla ei ollut oikeen mitään postauksen aiheeseen sopivaa kuvaa varastossa, mutta itse tykkään, että pitää olla jokin kuva, etenkin kun on näin pitkä sepustus. Järkkäriä odotellessa iphonella otetut selfiet ja rakeiset ruokakuvat ovat nyt parasta mihin pystyn.