Tänään tuli raivo sellainen missä kasvaa sarvet otsaan ja hengitys tulee sieraimista valonnopeudella.. Tästä seuraa suru ja ahdistus.
Vatsassa kiertää ja paniikkikohtaus saa vallan!

Monesti olen huomannut, että raivon yhteydessä ruoskin itseäni valinnoistani elämässä.

Yleensä asioista mitkä jotenkin liittyy siihen jos luottamukseeni tai sovittuun asiaan tulee särö. Oli kyse mistä tahansa raivon laukeamisen syystä ajatuskaavani on sama.

Vaikka esim. Särö ei ole minusta johtuva tai se on joku pienen pieni juttu mikä on minulle tärkeä (lupaan pestä sun lempi pikkuhousut huomisaamuksi) aamulla herään ja tajuan että siellähän ne saatana likoo edelleen..

Kuppi läikkyy heti tai oikeastaan mielessäni voisin heittää koko kupin seinään siinä tärinätilassa. 

Noh tälläisien tilanteiden yli olen yrittänyt opetella menemään. Laittaa kiltisti vaan ne kaapin lörpöimmät ja huonoimmat vaikka vituttaahan se. Tuon kyllä asian mahdollisimman ärsyttävästi esille. Etpä viitsinyt pestä vaikka sovittiin.

Vihaisuuden jarruttelu on oikeasti ollut minulle iso työmaa. (Johtuen varmaan kohta saamastani ADHD diagnoosista).

Noh sitten oikeasti isommissa asioissa esim. Ihmissuhteet käännän asiat niin, että jos olisin valinnut toisin jo ennenkuin tein mitn ”sopimuksia” toisen kanssa luottamukseni saamiseen en olisi nyt pettyneenä jälleenkerran.

”Miten taas olen tässä tilanteessa”

Luotan johonkin sopimukseen mikä oletetusti on tehty, koska asia on ollut ongelma minulle tai siitä on nimenomaan TEHTY minulle ongelma, mutta se ei ole aina ollut sitä.

Noh sopimus ei pidä niin helvetti on kirjaimellisesti irti!

Minusta kuoriutuu omien sanojeni mukaan ihmispersereikä.

Tai näin olen vuosien ajan sanonut, mutta kun elämä opettaa ja jouduit kohtaamaan isojakin ongelmia sekä henkisiä haasteita, niin jossain kohtaa sitä alkaa miettimään olenko tosissani ihmispersereikä?

En.

Olen se persereikä kuka sinnikkäästi aina haluaa luottaa siihen ”mä lupaan”.

Mä itse harvoin lupaan asioita, koska jos niin se on sitten niin. Lupaus on aina ollut mulle arvokas asia, mutta se on myös koitunut mun suureksi ongelmaksi ja repinyt mut niin rikki.

Lupasin kerran erittäin suuresti..

Rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä aina kuolemaan saakka.

Hassuahan on se, että oikeasti jälkikäteen tiesin mättäävän tässä jokin.

Noh ei mennyt ihan maaliin. Tai meni luottamukseni osalta kyllä.

Omasta henkisestä puolesta puhumatta sen enenpää tässä kirjoituksessa.

Olen elämässäni joutunut kohtaamaan niin paljon valheita, tyhjiä lupauksia, surua lisää lupauksia lisää pettymystä kun ei ne lupaukset pidä.

Se mikä on jopa hullua, olet itse niin syvällä sopimuksessa, luottamuksessa, siinä lupauksessa ettet nää mitään muuta et vaikka toiminta olisi sinua kohtaan ihan perseestä ja väärin.

Tarkoitan lähinnä kun toinen mokaa tulee se hetki, että pääset olemaan tilanteen ”herra” saat toisen huomion täysin itsellesi kunhan vain annat anteeksi ja elämä jatkuu. Seuraavaksi pyörit ahdistuksessa, että miksi?

Miksi aina annan tyhjälle anteeksi ei asiat ja tilanteet muutu jos toinen ei arvosta sinua, tekoja saati luottamustasi.

Edellisessä avioliitossani tämä oli minulle kuin huume.

Olin loukattu ja rikottu, mutta sain ”jumalointia” sekä toisen huomion.
Huomion mistä monesti haaveilin enkä saanut vaikka vaimo olinkin.
Aina jaksoin uskoa parempaan ja avioliittoon, mutta eihän se kanna jos usko ei säily molemmilla ja toinen kulutetaan kirjaimellisesti loppuun.

Sama päti myös parisuhteessa minkä loin muutama vuosi eroni jälkeen.
Alkuun kaikki oli täydellistä liian täydellistä, mutta liikaa ylimääräistä ja lopulta rikottu minä. Onko tässä kyse läheisriippuvuudesta? En oikeastaan edes tiedä, mutta anteeksi annoin ja monta kertaa..

Sen tiedän ja todella toivon, että jonakin päivänä saan pyyteettömästi rakastaa ja tulla itse rakastetuksi.
Luottamus minkä rakennan toiseen se säilyy, se säilyy läpi harmaan ja minua ei vain pyyhkäistä sivuun kun alan vaatimaan kumppanuutta tai koen yksinäisyyttä.
Voisin kokemani jälkeen vajota ajatukseen ettei sellaista ole, mutta en halua. Yritän uskoa karmaan ja toki niin inhottavalta kuin tuntuukin on joskus pakko myös antaa anteeksi vaikka kyseessä olisi sinua satuttanut henkilö.
Sitten voit myös vastaanottaa jotain uutta ja itsellesi parempaa.

Jos jotain en ole vielä menettänyt toivoani.