Äidinrakkaus

30.5.24 ja tyttäreni täyttää tänään 14 vuotta!Tämä ihana suppusuu, joka teki minusta äidin ollessani 19 vuotta.
Muistan kun sain hänet käsivarsilleni koin niin suurta rakkautta mitä en ikinä ollut ennen tuntenut se oli sellainen tunne mitä ei vaan osaa selittää ei varmaan kukaan äiti.Varjelisin häntä kaikinkeinoin kaikelta pahuudelta leijonaemon lailla pieni ruusunen.

Tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani erityisen tärkeä jollekkin, jollekin kuka on niin hento ja kaunis.
Tietyllä tapaa tunsin myös olevani kokonainen. Minulta ei enään ikinä puuttuisi mitään kun sinä olet nyt siinä.
Äitiys oli aina ”haaveeni” olin äidiksi tullessani nuori, mutta koin olevani erittäin valmis.

Lapsuudenperheessäni lapsista olin vanhin. Olen aina omannut nuoresta saakka suuren hoivavietin.
Minulla on vuotta nuorempi veli sekä 9v nuorempi sisko.

Siskoni kanssa loin jo lapsuudessani hyvin vahvan ja erityisen siteen. Varmasti ikäerostamme jo johtuen.                                     Osaan kuvailla hänestä kaiken saman mitä omista lapsistani.
Leijonaemo vaistot häntä kohtaan on aina olleet hassusti yhtä suuret kuin omia lapsiani kohtaan.

Johtunee siitä, että aika paljon olen häntä vahtinut ja hoitanut ja vahtinut.

Tottakai olin aina ensimmäisenä puolustamassa myös veljeäni välillä turhankin hallitsevasti, koska hän harvoin oli missään ”kahakoissa tai vietävissä” samallatavalla kuin minä. Persoonani on aina ollut hyvin räiskyvä sanoisinko.

Puoliksi se pieni ja erittäin herkkä prinsessa kuka janoaa vain rakkautta sekä vaaleanpunaisia pilviä.
Sitä että joku kampaa hiukset ja letittää.

Puoliksi se Jäbä mikä touhottaa menemään, rakentaa mäkiautot, urheilee kaikki lajit mitä maa päällään kantaa ja opettelee vaihtamaan renkaat.
Ei tunne sanoja en uskalla tai pelkään.

Veljeni taas lapsena oli täysi vastakohtani. Hän on erittäin rauhallinen, mielikuvituksellinen, leikki paljon lapsuudessa ja sai leikin aikaiseksi vaikka talouspaperin palasella.
Hän on myös hyvin musikaalinen ja taiteellinen.

Olen aina ihaillut hänessä sitä rauhaa ja jalat tiukasti maassa pitävää taitoa, vaikka mitä tulisi hänen jalat töröttää pystyssä.
Lapsena jo ihailin sekä vihailin kun en kyennyt samaan.

Meidän lapsuus ei ole ollut helpoimmasta päästä eikä olla varmastikaan traumoilta säästytty.
Hänestä on silti kasvanut ulkoa jämpti ja itsevarma, sisältä on herkkä ja erittäin tunnollinen mihin lähteekin.

Aikaisemmassa tekstissä puhuin ADHD diagnoosistani jonka olen saamassa. Sekin asia avasi minulle monta kysymysmerkkiä ja alkuun tuntui helpotukselta saada vastauksia.
Kunnes kaikki yhtenä pimeänä aamuna pamahtikin vasten kasvojani pääni sisällä. Tunnetila mikä pääni valtasi oli erittäin ahdistava, epätoivoinen ja olin niin vihainen. Tämä viha oli erilaista mitä yleensä. Mieleeni palasi moni lapsuuden asia tai ne monet kerrat kun opettaja vähätteli osaamistani kun en vain muistanut asioita.
Tulen avaamaan näitäkin asioita tarkemmin, koska tästä aiheesta löytyy kirjoitettavaa.