Lätäkössä Lenkkareilla

Oli mun fiilis kaikinpuolin kun kahlasin yöllä loskassa ja ihan hirveässä lumimyrskyssä, tietenkin vähissä vaatteissa (koska olin menossa viemään vain roskia ja koiran kanssa nopealle iltapisulle.)

Kotiovi pamahti läpivedosta johtuen nenän edestä kiinni. Aivan..

Puhelimesta avaimiin kaikki jäi sisälle. Olin niin täynnä raivoa, että olisin voinut kokeilla juosta oven läpi.

Noh ei viitsinyt testata (Ei olisi ollut varaa maksaa laskua rikkinäisestä ovesta) Mun tuurilla pää olisi irronnut tai vähintään jalka katkennut..

Olen muuten ärsyttävä pessimisti tai en enään niin paha mitä joskus, olen yrittänyt kyllä opetella pois tosta myrkyllisestä ajatustavasta.. ”pessimisti ei pety” on ehkä raivostuttavin lausahdus ikinä..

JOoOo ei varmaan pety tai niinhän sä luulet.. Oma kokemus on se kys. Lauseesta, että kuormittuu ja masentuu senkin edestä jos pessimistisyyden tieltä ei opettele pois!

Mitähän naapuri olisi funtsinut, kun kahden lapsen äiti juoksee omaa ovea päin).

Vain mulle mietin, vain oikeesti todellakin mulle nyt ja aina…

Kun ihminen ajautuu siihen tilaan ettei tiedä nauraisiko vai itkisikö omaa elämää vuodesta toiseen on se aika tuskallinen tunne.

Itseasiassa se on ihan helvetin kuluttava ja tuskallinen tunne.

Siinä kohtaa on (ainakin omalla kokemuksella) seisty lätäkössä lenkkareilla jo aivan liian kauan, mutta ei tuu mieleen ostaa kumppareita.

Kun ajatus niistä saappaista sitten tulee, olet jo perseeseen asti niin märkä, että kaipaisit myös kurahousuja…

Missä kohtaa ihmismieli ymmärtäisi ennakoida omaa elämää ja tulevaa?

Mikä siinä on niin helvetin hankalaa? Oletko oikeasti vaan halukas tekemään kaiken eteen töitä niin paljon, että päässä räjähtää ja sit onkin jo parempi ostaa soutuvene niiden kuravaatteiden tilalle.

Vai

oletko niin tietämätön jostain muusta ehkä sinulle oikeammasta (huom. En nyt puhu paremmasta vaan oikeammasta) ettet osaa sitä edes haluta?

Olen pikkutytöstä asti pitänyt päiväkirjoja ensimmäinen taitaa olla 2 luokalla aloitettu. Kaikki ovat myös edelleen tallessa.

Monta vuotta olen miettinyt kirjoittamista ja sitä tapaa millä aikoinani jäsentelin asioita kirjoittamalla.

Purin vihaa, surua, onnea ja elämää. Nyt yritän hakea vähän samaa tyyliä.

Otan itselleni haasteeksi puolenvuoden tunteiden työskentelyn itseni kanssa ja alan työstämään asioitani kirjoittamalla MINUN ajatuksiani ylös. Mielessäni voimakkaana on myös ajatus siitä, Jos kukaan pystyisi asioihini tai ajatuksiini samaistumaan, saisi niistä toivoa tai edes jotain helpottavaa tunnetta itselleen olisi se tietty super!  Tälläistä olisin itselleni kaivannut vuosia sitten.