Mitä Katri Rauanjoen Jonain keväänä herään antoi minulle eli miksi kirjablogit ovat aina mielipideblogeja

Ärsyynnyin juuri luettuani erästä kirjallisuusaiheista Facebook-ryhmää. Siellä joku kirjoitti erään kirjailijan uutuudesta sanoin ”ei yllä läheskään edeltäjänsä tasolle”. Itse taas oli arvottanut kyseisen kirjan nimenomaan yli kirjailijan aikaisemman tason. Tason! Mitä se edes tarkoittaa! Se, mikä tässä ärsytti on se, että jokaisen pitäisi kirjoittaa kirja-arvioidensa ja -kommenttiensa perään minun mielestäni tai minulle. Sellaista asiaa ei pitäisi päästää ilmoille kuin Se kirja oli huono. Vaan: En pitänyt siitä kirjasta.

Ehkä turhaa nillitystä, mutta näin sen näen. Siksi kerron nyt lukukokemuksestani koskien Katri Rauanjoen Jonain keväänä herään (Atena, 2016) aivan erityisesti korostaen, että it´s not you, it´s me.

Luin tätä kirjaa monta viikkoa. Se ei vain lähtenyt vetämään. Kirjan ohessa ehdin lukea jo monta muuta romaania. Jonain keväänä herään kertoo masentuneesta, itsemurha-aikeissa vellovasta naisesta. Päähenkilö on rasittavan oloinen kaikin puolin. Ärsyynnyn hänen nahjusmaisuudestaan ja saamattomuudestaan (ookoo, henkilö on masentunut, mutta ei voi mitään, näin hänet koin). Aviomiehen näkökulma vain lietsoo tätä kuvaa. Nainen huutaa perheelleen eikä saa aikaan mitään. Alusta asti minulle oli selvää, ettei päähenkilö mitään itsemurhaa tee. Tunnen sympatiaa aviomiestä kohtaan, joka saa tehdä ja hoitaa kaiken. Kirjan loppua kohti alkaa ärsyttää kaikki. Päähenkilön päiväkirja, jota hän kutsuu koko ajan unikkokantiseksi (tai ehkä ei edes kutsu montaa kertaa, mutta tällaiset pikkuseikat tuppaavat monistumaan ärtyneen lukijan mielessä). Se, että esiteini-ikäinen kirjoittaa unikkokantiseen hyvin aikuismaisen epäuskottavia ajatuksiaan.

Syksy on itselläni kiireistä aikaa töissä. Olen nukkunut liian vähän, muutamia projekteja kaatuu päälle samanaikaisesti ja niin edelleen. En ollut vastaanottavainen tälle kirjalle. Niin se vain on. Kirjan kielihän on hienoa, masentuneen mielenliikkeet piirretään hienosti. Tilanteet, joissa melkein sanoi mitä aikoi sanoa mutta ei sanonut kuitenkaan – niin tuttua. Luin jostain, että kirja perustuu osin omiin kokemuksiin, joten kirjailija ehkä tietää, millaista masennus on.

Oliko kirja siis huono? Kirjoitanko tähän, että huono kirja, älkää lukeko? Sitä en tee. Tiedostan hyvin, että lukukokemukseen vaikutti oma mielentilani. Olisi pitänyt jättää kirja hyllyyn ja palata sen äärelle joskus toiste. Luultavasti kirja on hyvä, jos sitä voisi objektiivisesti mitata. Vaan kun ei voi. 

Suosittelen tätä kirjaa hyväntuuliseen, kevyeen mielentilaan. Lukemisen jälkeen se ei ehkä enää ole sitä?  Sanottakoon vielä, että se, että kirjan päähenkilö ärsytti, tuskin kertoo kirjan huonoudesta. Mitä jos hahmo ei olisi herättänyt mitään tunteita?