Tartuin tähän Olli Sarpon novellikokoelmaan Olemisen tapaluokkia (Reuna 2018) hieman vastentahtoisesti, kahdestakin syystä. Ensimmäinen on se, että kustantaja on Reuna. En tiedä miksi, mutta olen kuvitellut etteivät kyseisen kustantamon kirjat ole minua varten. Tämä oletus perustuu ei mihinkään. Se on vain yksi noista kummallisista luuloista, joita mielissämme kovetamme tosiasioiksi. Toinen syy oli, etten koe olevani novelli-ihminen. Pidin kyllä kovasti Anu Silfverbergin He eivät olleet eläimiä -novellikokoelmasta (Avain 2011), tykkään Daniil Harmsista ja tänä kesänä minulle suositellusta Juhani Karilasta. Miksi muka en siis pidä novelleista? 

Molemmat olettamukseni ovat siis tyhjää täynnä. Reuna-kustantamoa kohtaan minulla ei ole mitään käsinkosketeltavaa vastentahtoisuutta, ei myöskään novelleja. Sen kuitenkin sanon, että en usein lue novelleja, mutta kun luen, haluan ne lyhyinä.

En kestä kymmeniä sivuja jatkuvia novelleja! Hermostun jo lukiessani kun tajuan, että tämä kovasti romaanilta tuntuva teksti loppuu pian, koska onhan se novelli. Pidän enemmän lyhyistä tuokiokuvista, mieluiten kahden kolmen sivun mittaisista. Parasta olisi, jos novellissa ei olisi eilistä eikä huomista, ainoastaan tämä hetki. 

Olli Sarpon kokoelma vastaa tähän toiveeseen. Suosikkini on vinksahtanut tarina Elämänkaari. Tässä siitä katkelma, jonka perusteella voitte päättää, luetteko kirjan. Minä suosittelen tätä jo mainittujen Daniil Harmsin ja Juhani Karilan ystäville. Ja heille, joilla on aikaa vain yhteen.

Se on ohi muutamassa minuutissa. Jälki on hirvittävää. Kun kolme isokokoista simpanssiurosta repii kaksitoistavuotiaan ihmisen kappaleiksi. Näky ei ole kaunis. Julman teurastuksen pääteeksi simpanssit istuskelevat kaltereihin nojaillen. Ne nuoleskelevat verisiä sormiaan ja röyhtäilevät. 

Sain kirjan kirjailijalta. Kiitos siitä!