Onko pakko lukea jos ei halua?
Kirjoitan romaania nykyajan köyhistä. Olen onnekas, sillä saan muutaman kuukauden ajan keskittyä pelkästään siihen, sillä sain apurahan tämän romaanin tekemistä varten. Missä siis vika, kun kerta toisensa jälkeen huomaan kirjoittavani jonkun toisen kirjaa?
Luen paljon kotimaista kirjallisuutta, mutta nyt on aika laittaa kirjastokortti hyllylle ja hankkia muuta luettavaa. Olen nimittäin aivan huomaamattani kirjoittanut romaanini hahmoihin ja jopa joihinkin juonenkäänteisiin varastettuja juttuja. Surkeaa, mutta totta. Tästä on tietenkin päästävä eroon, joten joudun hyvästelemään rakkaan harrastukseni ainakin siltä osin kuin lukemani kirjat mitenkään liippaavat oman käsikirjoitukseni hahmoja tai maailmaa.
Pitkin hampain palautan kirjastoon Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalon (Like 2019).
Pakko tunnustaa, että muilta erheessä ammentaminen ei ole ainoa vastoinkäyminen kirjoittamisessani. Eilen ja tänään olen ollut hyvin ärsyyntynyt päähenkilööni. En halua olla hänen seurassaan, sen nuhjakkeen. Toisaalta tämä on hyväkin: tarina on osittain alkanut kirjoittaa itse itseään. Toisaalta pakkohan se on hänen vanavedessään kulkea, vaikka miten ärsyttäisi. Jonkun on kirjattava tapahtumat.
On tämä oikeasti aika jännää. Tässä vaiheessa kirjoitustyötä ei vielä edes tarvitse ajatella sitä, julkaistaanko kirja koskaan.
Kuvassa ikuistettuna vegepitsa toissakesänä Haapsalussa kirjoittajaresidenssissä. Aina kannattaa lähteä pois kotinurkilta, niin tekstiä alkaa syntyä. Lähikirjastokin riittää.
Marko Hautala, tuo Suomen Stephen Kingiksikin tituleerattu vaasalainen kauhukirjailija jättää tuotannollaan jäljen pitkäksi aikaa. Kuokkamummo, Kuiskaava tyttö ja nyt Leväluhta (Tammi, 2018) – kaikkien lukemisen jälkeen olen säikky ja pelkään asuinympäristöäni. Erityisesti Kuokkamummo ja Leväluhta tekivät maaseutumaisemasta ja pimeästä metsästä mielessäni jotakin arvaamatonta ja vihamielistä.