Onko pakko lukea jos ei halua?

Kirjoitan romaania nykyajan köyhistä. Olen onnekas, sillä saan muutaman kuukauden ajan keskittyä pelkästään siihen, sillä sain apurahan tämän romaanin tekemistä varten. Missä siis vika, kun kerta toisensa jälkeen huomaan kirjoittavani jonkun toisen kirjaa?

Luen paljon kotimaista kirjallisuutta, mutta nyt on aika laittaa kirjastokortti hyllylle ja hankkia muuta luettavaa. Olen nimittäin aivan huomaamattani kirjoittanut romaanini hahmoihin ja jopa joihinkin juonenkäänteisiin varastettuja juttuja. Surkeaa, mutta totta.  Tästä on tietenkin päästävä eroon, joten joudun hyvästelemään rakkaan harrastukseni ainakin siltä osin kuin lukemani kirjat mitenkään liippaavat oman käsikirjoitukseni hahmoja tai maailmaa.

Pitkin hampain palautan kirjastoon Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalon (Like 2019).

Pakko tunnustaa, että muilta erheessä ammentaminen ei ole ainoa vastoinkäyminen kirjoittamisessani. Eilen ja tänään olen ollut hyvin ärsyyntynyt päähenkilööni. En halua olla hänen seurassaan, sen nuhjakkeen. Toisaalta tämä on hyväkin: tarina on osittain alkanut kirjoittaa itse itseään. Toisaalta pakkohan se on hänen vanavedessään kulkea, vaikka miten ärsyttäisi. Jonkun on kirjattava tapahtumat.

On tämä oikeasti aika jännää. Tässä vaiheessa kirjoitustyötä ei vielä edes tarvitse ajatella sitä, julkaistaanko kirja koskaan.

Kuvassa ikuistettuna vegepitsa toissakesänä Haapsalussa kirjoittajaresidenssissä. Aina kannattaa lähteä pois kotinurkilta, niin tekstiä alkaa syntyä. Lähikirjastokin riittää.

Puheenaiheet Kirjat Runot, novellit ja kirjoittaminen

Kirjailija, joka saa minut vilkuilemaan olkani yli

Marko Hautala, tuo Suomen Stephen Kingiksikin tituleerattu vaasalainen kauhukirjailija jättää tuotannollaan jäljen pitkäksi aikaa. Kuokkamummo, Kuiskaava tyttö ja nyt Leväluhta (Tammi, 2018) – kaikkien lukemisen jälkeen olen säikky ja pelkään asuinympäristöäni. Erityisesti Kuokkamummo ja Leväluhta tekivät maaseutumaisemasta ja pimeästä metsästä mielessäni jotakin arvaamatonta ja vihamielistä.

Leväluhta on oikeasti olemassa oleva paikka. Vaatimattoman näköinen, punaruskeaa vettä kupliva lätäkkö Etelä-Pohjanmaan maaseudulla. Kirjassa Leväluhta ei ota pysyäkseen siellä, missä se fyysisesti on, vaan sen imu ulottuu kauemmas. Pelottavan kauas.

Kuuntelin kirjan äänikirjana, vaikka olen yrittänyt tietoisesti vähentää äänikirjojen kuuntelua. En saa lukukokemuksesta yhtä paljon irti kuin jos lukisin kirjan itse. Jos en olisi samalla kuunnellessani ajanut autoa, olisin varmasti useammankin kerran pysähtynyt ja lukenut jonkin kohdan uudelleen. Visuaaliset kuvailut (en kerro enempää, etten spoilaa) olisivat kuunneltuina vaatineet toisenkin kuuntelukerran, niin kovasti mielikuvituksen piti tehdä töitä, että olisin tajunnut ja nähnyt saman kuin kirjoittaja. Tai kirjan päähenkilö Meeri. Tai ehkä unenomainen taju kuului lukuelämykseen. Mietin myös moneen kertaan, miten tämä kirja olisi herkullinen toteuttavaksi elokuvana. Toisaalta en keksi, miten ihmeessä tietyt asiat siinä saataisiin mitenkään kerrottua elokuvan keinoin.

Pidin kirjasta paljon (totta kai, en nykyään lue kirjoja loppuun, elleivät ne miellytä). Leväluhta sopi täydellisesti mielentilaani, kaipasin juuri tätä tähän hetkeen. Olkoonkin, että säikyn vähän aikaa omaa varjoanikin.

Kerron muuten kirjan juonesta mahdollisimman vähän, sillä en itse voi sietää kirja-arvioita, joissa selostetaan kirjan juoni. Eräskin lehti kertoo Leväluhta-arviossaan jopa loppuratkaisun – tosin mielestäni tavalla, joka kielii, ettei arvostelija ymmärtänyt sitä.

Jos jotain huonoa pitää sanoa, niin arvasin ihan loppuratkaisun. Se oli jollain tapaa kirjoittanut itsensä jo aikaisemmin. Oli se silti karmiva. Oikein näen, miten katselen sitä ikkunastani.

Kulttuuri Kirjat