Olin se lapsi, joka kantoi kirjastoautosta ja kirjastosta jenkkikasseittain kirjoja. Kahlasin läpi kaikki löytämäni hevoskirjasarjat (ainakin Brita ja Hopea ja Nummelan ponitalli -kirjat tulee mieleen) ja myöhemmin Lotta-kirjat. Tiina-kirjatkin luin, vaikka Tiinan maailma oli outo (en tainnut silloin ymmärtää, että tapahtumat sijoittuivat jonnekin kauas vuosikymmenten taa). Viisikot eivät olleet suosikkejani. Tyypit vain söivät. Uma Aaltosen Kani ei osaa itkeä muutti maailmani. Luin aina, jos en kirjaa, niin sitten (hevos)lehtiä. Jossain vaiheessa ahmin sarjakuvia, Asterixit, Lucky Luket, Ahmed Ahneet ja Tintit olivat sikin sokin ruokapöydällä, sillä en osannut syödä ilman lukemista. Ihme kyllä, minun annettiin pitää aina kirjaa ruokapöydässä.

Tätä taustaani vasten olisi helppo arvostella lapsia ja nuoria, joita lukeminen kuulemma kiinnostaa nykyään vähemmän ja vähemmän. Tajuan kuitenkin, että ehkä omakin lukemiseni olisi jäänyt kakkoseksi kaikelle sille viihteelle, jota nuorisolle nykyään on tarjolla. Kun minä olin kersa, televisiossa oli kaksi kanavaa ja ohjelmat alkoivat iltakuudelta ja loppuivat kymmeneltä. Puhelin oli sellainen sormella veivattava olohuoneessa oleva kapistus. ”Sosiaalinen media” oli pesiskentällä, jonne oli matkaa monta kilometriä valtatien vartta – kavereita näin oikeasti vain koulussa. Musavideoita näytti Timo T.A. Mikkonen Hittimittarissa, mutta liian harvoin. Kirjeystävyys ranskalaispojan kanssa oli sentään jännää, mutta hidasta.

Kirjoihin uppoutuminen tarjosi minulle lapsuudessa ja nuoruudessa uusia maailmoja, joskus pakopaikkoja tästä omasta ja aivan varmasti vertaistukea ja tietoa vertaisistani. Ihan samaa kuin some nyt. Erona lienee kuitenkin se, että lukemisen tiedetään kehittävän aivoja ja empatiakykyä ja mitä kaikkea viime aikoina nyt olemmekaan saaneet mediasta lukea(!). Netin tuijottamisesta ei niin kauheasti mitään hyvää kerrota seuraavan. 

En nyt puutu siihen, mitä netin vahtaaminen aiheuttaa ja mitä ei, mutta lukemista suosittelen varauksetta ihan kaikille. Oma lapseni on innostunut Eppu-hevoskirjasarjasta ja Koululainen-lehdestä. Kyllä häntäkin lukemiseen välillä pitää patistaa, myönnän sen. Pidän lukemista kuitenkin niin tärkeänä, että voin ottaa välillä puhelimen pois, jotta keskittyminen lukuhommiin pysyisi hyvällä tasolla. Eräs ystäväni kertoo lahjovansa teiniään lupaamalla tälle lukemisesta aina jonkin pienen vaatepalkinnon. Hyväksyn täysin, tarkoitus pyhittää ja niin edelleen.

Millainen lukija sinä olit lapsena ja teininä?

Tässä vielä lukuvinkki lapsille ja meille lapsenmielisille. Harri István Mäen Zombikirja (Haamu Kustannus, 2018) oli lukukokemuksena ihan muuta kuin mitä odotin. Se oli tavattoman hauska. Kyllä minua ainakin naurattaa zombiarjen haasteet. Yritä itse elää ilman leukaa tai päähän mädäntyvien aivojen kanssa.