Harrastan yksinäisiä juttuja, juoksua ja kirjoittamista. Samalla molempiin kaipaa – ja nykyään onneksi myös saa – vertaisseuraa.

Ranskalainen maratoonarifilosofi (mikä tavoiteltava titteli!) Guillaume le Blanc pohtii Juoksu-kirjassa (Niin & Näin, 2018), mikä ajaa juoksijan päivästä toiseen yksinäiseen touhuunsa tien päälle. Kirjassa on valtavasti kiinnostavia ajatuksia siitä, mitä juoksu on ja mitä kaikkea se ehkä ilmentää, mitä peittää alleen, mitä se meissä vahvistaa ja mitä meistä kertoo. 

Toisin kuin yleensä ajatellaan, sekä yksin rynnäköivä että joukon jatkona ulkoileva juoksija ajattelee paljon, joko ääneen tai ääneti. Niin rakentuu kannettava filosofia. Tällaisen filosofian hyvä puoli on se, että sitä voi tarkistaa koko ajan. Mikään ei velvoita tallentamaan sitä paperille: se tuhoutuu muutamassa kilometrissä, kun ajattelun ajatteleminen ei enää ruumiin takia ole mahdollista. Ja jos filosofia vielä sattuukin säilymään suihkuun asti, harvoin se enää selviää vielä suihkustakin hengissä. (Guillaume le Blanc, Juoksu 2018 – suom. Tapani Kilpeläinen ja Eurooppalaisen filosofian seura).

Kirjassa pureudutaan juoksemiseen siis sen jälkeen, kun treenaaminen tiettyä tapahtumaa tai vauhtia varten ja kehon tai ulkonäön muokkaaminen on riisuttu pois. En tiedä, vallanko filosofioin juostessani, mutta ajatusten kakofonia päässäni kyllä myllää. Juostessa monet työasiat ratkeavat kuin itsestään ja päähän pulpahtaa kaikenlaisia ideoita, jotka on pakko kirjoittaa ylös heti kun pääsen kynän ja lehtiön äärelle. Ennen suihkua siis. Suosittelen kirjaa kaikille päällisille juoksijoille.

Harrastan juoksun lisäksi toistakin yksinäistä lajia eli kirjoittamista. Se se vasta yksinäistä on. Sen vuoksi olen vuosien varrella käynyt muutamilla kirjoittajakursseilla ja koettanut hakeutua kirjoittajapiireihin muutenkin. Silti ihan jokainen fiktion kirjoittaja on yksin tekstinsä kanssa. Siitä voi yrittää kertoa muille, mutta keskeneräisen tarinan avaaminen on kuulkaa herkkää puuhaa. Ei sitä ihan kaikille voi. 

Nyt olen löytänyt aivan loistavan vertaisryhmän. Kirjoitan jännäriä, psykologista trilleriä oikeastaan, ja kyse on ensimmäisestä omasta romaanistani. Opiskelen kirjoittamista Turun yliopiston luovan kirjoittamisen kannatusyhdistyksen Luovuksissa-mestarikurssilla. Siellä meidät kirjoittajat on jaettu neljän hengen ryhmiin, jonka kesken keskeneräisiä romaanikäsikirjoituksiamme ruodimme. Ylisenseimme Aleksi Yli-Jama sen viimeksi hienosti sanoi: Tämän kurssin myötä te neljä olette toistenne käsikirjoitusten parhaat asiantuntijat.  Se tuntuu pysäyttävältä ja jotenkin kohtalokkaalta. Vaikka miten selostaisi tekstiään esilukijalle tai kirjoittajakollegalle, on palaute parhaimmillaankin melko pintapuolista. Toisen romaaniaihion kommentointi syvällisesti on aikaavievää puuhaa, harvalla on sellaiseen aikaa. Mutta nyt, kun kurssin idea nimenomaan on tämä, on paneutuminen aivan toista. Olen kovin kiitollinen tähän asti saamastani palautteesta ja pyrin huolellisesti lukemaan ja kommentoimaan toisten tekstejä myös jatkossa. 

Kurssi auttaa myös toisenlaiseen yksinäislaji-ongelmaan. Jos ei ole pakko kirjoittaa, ei ole deadlinea eikä huomauttelijaa, saattaisi helposti käydä niin, etten kirjoittaisi mitään. (Näin kävikin hetkeksi, kun luin Håkan Nesseriä ja ahdistuin tajutessani etten yltäisi koskaan mihinkään samantasoiseen.)  Nyt on deadlinet ja kurssisuunnitelmat ja reissut Turkuun. Kalenterimerkinnät tuovat ryhtiä touhuun. Vähän samalla tavalla kuin nettiin kirjattavat maratontreenit. 

Kirjaani on nyt kasassa 153 000 merkkiä. Kukaan ei ole vielä kuollut.