Veeralle kuuluu ihan hyvää
(Vaikka blogini on korvantakusistaan vielä aivan märkä, sai se jo ensimmäisen vieraskirjoittajan. Kirjoittaja on kirjailija Veera Nieminen, jolta on juuri ilmestynyt toinen romaani: Ei muisteta pahalla (Tammi). Seuraava on siis Veeran kirjoittamaa.)
Teen paljon ulkoilmatyötä, minkä lisäksi yritän ehtiä istua näppäimistön äärellä ja tuottaa tekstiä. Tunnen, että olin tallissa tai talossa, jotain täytyisi koko ajan tehdä. Joskus koen ylitsepääsemättömän vaikeaksi aikatauluttaa päiväni niin, että ehtisin tehdä lapsille ruokaa. Mutta olenko huolissani lapsistani? En. Olen huolissani siitä, etten ikinä ehdi lukea kirjoja.
Yrittäjä ostaa kun halvalla saa, mutta mieluiten ottaa ilmaiseksi. Tuli BookBeatin ”kuuntele ilmaiseksi kaksi viikkoa” –mainos. En tarttunut. Minä olen sellainen, joka muistelee vanhoja hyviä aikoja, ja jos silloin ei jotain ollut, niin ei sitä tarvita nytkään. Kirjat luetaan kirjana.
Mies latasi BookBeatin ja alkoi hulluna kehumaan joitain kirjoja. En niinkään innostunut kyseisistä kirjoista, mutta innostuin, kun näin sen innostuksen, minkä hyvän kirjan lukeminen – tai kuunteleminen – synnyttää. Oli pakko rekisteröityä ja ladata sovellus ja etsiä langattomat kuulokkeet, koska johdollisista söi talvella vuohi piuhat poikki.
Sovelluksen lisäksi latasin hirveät odotukset tälle kokemukselle. Mietin, miten paska lentää talikosta kottikärryyn ja minä olen niin lumoutunut kuuntelemastani tarinasta, että kottikärryt rullaavat lantalaan kuin itsestään. Kirjavalikossa olin kuin lapsi karkkikaupassa, mä haluun ton ja ton ja ton ja ton!
Aloitin Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapauksella, koska hänen Mielikuvituspoikaystävänsä on ehkä viihdyttävin hömppäkirja ikinä. Jaksoin 82 %. Kirjan huonoutta se ei varsinaisesti ollut. Hän oli vain ajatellut samat ajatukset elämästä ja ihmissuhteista kuin minäkin ja kirjoittanut niistä kirjan. Tuntui, kuin olisi kuunnellut omia ajatuksiaan samalla, kun siivosi pihattotarhaa. Ja sitähän minä kai yritin tällä äänikirjan kuuntelemisella juuri välttää?
Seuraava, vielä huonompi tulos: Saara Turunen ja Rakkauden hirviö. Olen halunnut lukea tämän jo kauan, se on sentään voittanut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, joka itseltäni meni sivu suun. Olisi varmaan kannattanut lukea, koska pystyin kuuntelemaan 22 %. Odotin, että alkaisi tapahtua jotain, mikä viittaisi siihen, että alkaa tapahtua jotain, mutta mitään ei tapahtunut.
En usko, että vika on kirjassa. Jos olisin maannut olohuoneen sohvalla ilman häiriötekijöitä, ainoana tehtävänäni käännellä sivuja tarpeen mukaan, olisin varmaan ollut ihan fiiliksissä. Hyvin kuvailtuja paikkoja, erikoisia persoonia ja pieniä sattumuksia lapsen näkökulmasta kuvailtuna. Mutta kun samaan aikaan talutat poneja pihalle ja kannat vesiämpäreitä ja komennat välillä koiraa, juonen pitäisi olla todella dramaattinen ja nopeatempoinen, että siihen addiktoituisi. Ei jatkoon.
Näillä prosenteilla totesin, että ei kaunokirjalisuutta. Elämäntaito-oppaat, nehän ovat nyt kovassa huudossa! Mark Manson: Kuinka olla piittamatta paskaakaan. Kokeilin tätä autoa ajaessani, koska ajattelin, että pystyisin keskittymään paremmin. Niin kai ihmiset paljon äänikirjoja käyttävät, ajellessaan.
Tyly lopputulos: 9 %. Totesin, että ilmeisesti en piittaa paskaakaan, koska kirja, tai no, sen ensimmäinen kymmenys, ei tarjonnut minulle minkäänlaista ahaa-elämystä.
Epätoivo alkaa jo kalvaa. Tähänkö minun kultturelli sivistykseni kaatuu? Onko BookBeatin kaltaisten palvelujen ongelma sama kuin esimerkiksi Deezerin? Tarjontaa on niin paljon yhden etusormen painalluksen päässä, että jos joku ei juuri nyt aivan täysin miellytä, tulee houkutus siirtyä seuraavaan? Jos minulla olisi vain se yksi kirja, sinnittelisin. Vai sinnittelisinkö? Miika Nousiaisen Juurihoitokin on vielä kesken, ihan painettuna teoksena.
Olen pyrkinyt lukemaan kotimaisten kirjailijoiden kirjoja, koska pääsääntöisesti pidän niistä, ja toimin samalla periaatteella kuin ruokakaupassa. Valitsen aina mieluummin kotimaisen vaihtoehdon, koska me suomalaiset tuotamme niin laadukasta ruokaa. Ja mahtavaa kaunokirjalisuutta.
Nyt sorruin kuitenkin tuontitavaraan, koska edessä oli monen tunnin hikinen pihaton tyhjennys- ja pesuoperaatio. Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Nyt minullekin kuuluu ihan hyvää, koska olen kuunnellut 27 % kirjasta, ja haluan kuunnella sen loppuun. Ei tämäkään mikään tiivisjuoninen dekkari ole, mutta painepesurin pauhun ja tissien välissä virtaavan hien ja ukkoskuuron kestävä.
Varmasti Eleanorin persoonaan ja edesottamuksiin pystyisi eläytymään vahvemmin hiljaisessa huoneessa vaakatasossa maaten, mutta kun tilaisuutta tällaiseen ylellisyyteen ei ole, tartun viimeiseen oljenkorteen eli buetooth – kuulokkeisiin.
Jos sanotaan, että lukemaan oppiminen on vaikeaa, niin kuuntelemaan oppiminen vasta onkin! Onneksi myös Storytellillä näyttää olevan ilmainen kokeilujakso, joten voin jatkaa harjoittelua. En ole varma haluanko maksaa äänikirjoista, jos onnistumisprosenttini jää jatkuvasti alle sadan.
(Kuva on kuvakaappaus, kolmiota painelemalla ette pääse mihinkään – kas siinä lause jota harvoin kuulee – mutta WSOY:n sivuilla on kuin onkin ääninäyte tuosta Eleanorille kuuluu ihan hyvää -kirjasta. Linkki on tässä. Lukija on näköjään Krista Putkonen-Örn, joka on aivan iki-ihana lukija, minulle tuttu mm. Elina Hirvosen kirjoista. Bloginpitäjän huom.)