Minun tarinani

Nonniin, nyt päästiin sitten alkuun. Miten tätä lähtisi avaamaan? Kerron nyt alkuun itsestäni sekä siitä miksi lähdin pitämään tätä blogia. Eli hei vaan olen 22-vuotias nuori naisen alku… Ja siihen se sitten jäi, mitä tässä nyt kuuluu sanoa? Kun on itse ihan eksyksissä omassa päässään, paras tapa kuvailla oloa mitä olen keksinyt on, että ”olen hukassa”. Havahduin tähän tunteeseen ensimmäisen kerran ylä-asteella ja en ole edelleenkään löytänyt itseäni. Olen ollut heikko, vaikutusaltis ja sinisilmäinen. Kaikki ihmiset minun elämässä ovat muovanneet sen mitä olen nyt, ja se en ole oikea minä. Jotenka yksi syy blogin perustamiselle oli, että löydän itseni ja pääsen käsittelemään minulle henkilökohtaisesti vaikeita aihealueita, sekä jos minä pystyn auttamaan muita jaksamaan eteenpäin.

Blogi tulee käsittelemään vaikeita aiheita kuten lapsettomuutta, masennusta, yksinäisyyttä ja arjen haasteita. Tarkoituksena on tehdä viikossa muutaman postausta, mutta katsotaan nyt miten tämä lähtee tästä käyntiin, tällä hetkellä tämä tuntuu minulle sopivalta ”terapia”tavalta.

Lapsuudestani minulla ei ole paljoa muistoja. Synnyin perheeseen, jossa oli molemmat vanhemmat sekä yksi tyttölapsi jo. Minusta ja siskostani tuli erottamattomat, mutta tuntui kuin olisin jäänyt hänen varjoonsa. Minua on kuvailtu lapsena herkäksi sekä periksi antamattomaksi. Lapsena elin parasta aikaani, minulla oli paljon kavereita ja harrastuksia joista nautin.

Sitten alkoi alamäki, tuli muutto ja en vain saanut luotua uusia ystävyys-suhteita. 6-luokalle oli tosi vaikea mennä uudella pienellä paikkakunnalla, jossa oli jo omat piirit. Koitin koko lukuvuoden saada ystäviä, mutta jouduin usein istua ruokalassa yksin, miettiä mihin porukkaan änkeän välitunnilla. Minulla tuli runsaasti poissaoloja koulussa ja olin tosi ahdistunut kouluun mentäessä. Kärsin myös lukihäiriöstä ja tunsin huonommuuden tunnetta jatkuvasti koulussa, kun en oppinut asioita ja olin muita huonompi.

Ylä-aste, siitä tulee mieleen lähinnä rikkoutuneet kaveri suhteet ja hyväksynnän haku. Sain paljon huomiota pojilta ja sitä piti sitten saada lisää, koska olin muuten niin yksin. Sairastin koko ylä-asteen masennusta ja minulla oli tosi huono itsetunto, vaikka nyt tiedostan, että olin parhaimmillani silloin ja olin oikeasti ihan nätti. Minulla oli lähes koko yläasteen ajan poikaystäviä. Tuntui hyvältä, että elämässä oli joku joka kuuntelee ja on kiinnostunut sinusta, vaikka kaikki poikaystäväni eivät kohdelleet minua hyvin ja jouduin rikkoa sydämeni monta kertaa.

Ammattikoulu, se tuntui paljon paremmalta jo. Välillä mielen kanssa oli ylä- ja alamäkiä, mutta pärjäsin paremmin kuin aikoihin. Löysin luokaltani muutaman kaverin, joten en joutunut olla yksin, mutta olo oli edelleen yksinäinen, enkä saanut syvennettyä ystävyyttä. Löysin uuden poikaystävän, jonka kanssa asustellaan edelleen yhdessä onnellisina. Olen päässyt kokemaan mieheni kanssa paljon hienoja kokemuksia sekä olen tutustunut uusiin ihmisiin hänen kauttaan.

Olen seurustellut 3 vuotta nykyisen poikaystäväni kanssa ja meillä on suhteessamme omat haasteemme, mutta ollaan aika sopuisa pari. Mutta minusta tuntuu, että näin pitkä suhde on osasyy siihen miksi koen olevani eksynyt. Tuntuu, että koko elämäni on vain parisuhdetta ja en löydä enää itseäni. Minulla on yksi unelma, ja se on tulla äidiksi. Minulla on ollut jo vuosia tunne, etten pysty saada lapsia ja tähän päivään saakka ei ole tullut yhtään plussa testiä takaisin, vaikka yritystä on ollut. Olen lukenut netistä paljon lapsettomuudesta, mutta tutkimuksiin hakeutuminen pelottaa paljon. Entä jos en voi saada lapsia?

Haluan nyt alkaa rakentamaan sitä omaa identiteettiä, uskaltaa unelmoida ja oppia luottamaan itseeni.

Tässä oli ensimmäinen postaus, pahoittelen jos löytyy kirjoitusvirheitä 😁

Nähdään pian!🥰