Minä ja me
Aika lailla tasan neljä vuotta sitten meidän elämä muuttui täysin, kun saimme esikoislapsemme. Olin itse tuolloin 20 vuotta ja tietämys vauvoista (tai ylipäätänsä lapsista) oli nada. Ja minähän vielä vannoin vanhemmilleni, että lähden kuukauden päästä synnytyksestä risteilylle Tallinnaan yhdessä ystävieni kanssa. En ole sille reissulle lähtenyt vielä tänä päivänäkään. Itse asiassa tänä päivänä odotan toista tyttöä ja hymyilen vanhalle minälleni. En väitä, että vieläkään tietäisin lapsista jotain, mutta nyt sentään tiedän sen, että vauvat ja lapset tekevät muutakin kuin syövät ja nukkuvat.
Meille on siis tulossa prinsessa numero kaksi. Viikkoja on tällä hetkellä kasassa 35 ja päiviä 5. Laskettuun aikaan on enää 30 päivää. Vaikka elämä lapsen kanssa on nyt jo tuttua, olen silti hieman peloissani. En siksi, että esimerkiksi synnytys pelottaisi (tai okei, ketä minä oikein huijaan, pelottaa sekin!), vaan siksi että mietin kaiken aikaa millaista elämä tulee olemaan synnytyksen jälkeen. Meidän vauvavuotemme esikoisen kanssa on jättänyt minuun jäljen, vaikka mitään yltiödramaattista tuolloin ei sattunutkaan. Mutta se on toinen tarina, ja tulen palaamaan aiheeseen varmasti myöhemmin.
Oikeastaan siinäpä yksi syy, miksi aloin kirjoittaa blogia. Olen päättänyt tehdä joitakin asioita toisin uuden tulokkaan kanssa, ja koska kirjoittaminen on ollut aina minulle kauhean luonnollinen tapa purkaa stressiä ja jäsennellä ajatuksiani, ajattelin antaa sille mahdollisuuden. Edeltävässä raskaudessa koin yksinäisyyttä aika paljonkin, joten tämä on myös tapa pitää minut kiireisenä. Aivan kuin tuleva vauva ei siitä pitäisi huolta, huomaan ajattelevani. Minun täytyy vain pikkuhiljaa opetella lisäilemään tänne kuvia ja tekemään blogista ulkoasullisesti miellyttävän. Aion kuitenkin olla itselleni armollinen ja edetä blogin kanssa juuri sillä nopeudella kuin vain pystyn kahden pikkutirpan kanssa.
Kello on nyt melkein yhdeksän illalla, kun kirjoittelen tätä tekstiä. Yleensä näihin aikoihin tai itse asiassa vähän ennen alkaa minun vapaa-aikani. Parin tunnin ajan saan tehdä mitä huvittaa, joskin niin että esikoinen pysyy edelleen nukkumatin seurana yläkerrassa. Yleensä en kyllä tee juuri mitään. Kun on koko päivä touhuttu mitä milloinkin, niin illalla on jo luksusta avata tv, ottaa hapankorput kaapista ja selata kaikki ne WhatsApp-viestit, mihin ei ole päivän aikana ehtinyt vastaamaan. Ja siis tämä on minulle ihan järjettömän rentouttavaa ja mukavaa ajanvietettä! Huhhuh. Eikä siis tämäkään ilta ole poikkeus, vaan aion toimia juuri nyt tämän saman kaavan mukaan. Siispä laitan läppärin hetkeksi sivuun ja palaan taas joku päivä kirjoittamaan meistä lisää.