Vanheneva pätevyys
Kun menen töihin, aloitan taas juomalla kupin kahvia. Samalla yritän virittää suhdettani tulevaan työpäivää tarkastelemalla sitä mindfullness-harjoitteena. Edessäni on samaa siivoamista ja asiakkaiden kiukuttelua kuin yleensä, eikä tästä selvitä kahdeksalla tunnilla. On työläisen omalla vastuulla selvitä täysjärkisenä.
Olen katsellut kun vanhemmat kollegat käyvät läpi omia selviytymisrituaalejaan. Mitä iäkkäämpi kollega, sitä todennäköisemmin hänellä on ollut jokin luovempi duuni, ja sitä suuremmalla syyllä ikävöidään sitä, että on hallinnut omaa ajankäyttöään tai on voinut hommata omia työkaluja tai että on voinut luoda itse asiakkaan tarpeeseen sopivia ratkaisuita. Nyt yksi laulaa ennen avaamista, jos vain oma tiimi on kuulemassa, toinen istuu tupakalla kolmen savukkeen verran ja kolmas käy läpi kaikki viikon juorut ja keksii pari uutta. Onpa joukossa joku, joka vain käärii hihat ja aloittaa reunasta – joka kerta uudestaan.
Oma sisäinen teletappini ei ole tarpeeksi vahva, että vain kulkisin päivästä läpi ja illalla ovesta ulos, toistaen saman yli sata kertaa vuodessa. Minulla on paha tapa kiihtyä, jos asiakas kiihtyy ensin. Innostun, jos tunnelma on innostunut, ja vastaan epäkohteliaisuuteen tylyydellä. Jotta en jäisi jokaisen asiakkaan jälkeensä jättämän tunnelman lumoihin, yritän keskittyä päivän rutiinien mahdollisimman oikeaan suorittamiseen. Niitä on nimittäin liikaa, että niitä ehtisi vuoron aikana oikeasti suorittaa kaikkia, mikäli yksikään asiakas kysyy mitään. Yritän päästä flow-tilaan, jossa taklaan mahdollisimman monta rutiinitehtävää läpi virheettömästi mahdollisimman lyhyessä ajassa. Mitä pidemmälle tehtävälistassa pääsen, sitä tyytyväisempi olen itseeni, päivääni ja työasemaani.
Olen ollut töissä niin pitkään, että vanhemmat kollegat ovat harvinaisia suorittavassa portaassa. Heillä on myöskin kovin vähän työvuoroja, mutta onneksi viikonloppuisin on mahdollista osua samalle tauolle. Vielä en ole saanut selville, onko syynä protestanttinen työetiikka vai jonkin sortin hallusinaatiot, mutta joka tapauksessa aika moni yli 50-vuotias näyttää olevan työhönsä enimmäkseen tyytyväinen. Jatkan tutkimuksia samalla kun pelkään, että olen itse se ainoa, joka ehtii täyttää kolmekymmentä ennen kuin pääsee tiimiesimieheksi.
Vanhemmat kollegat antavat myös pelottavasti kasvot sille, että parhaallakaan yrittämisellä ei aina pääse eteenpäin. Moni on tipahtanut edellisen työnantajan leivistä työnantajan lakattua olemasta eikä sitten ole saanut kokemustaan vastannutta työtä. Se on ehkä vielä pahempaa kuin muodollisen pätevyyden valuminen hiekkaan. Nämä ihmiset ovat ohjanneet muiden työtä, linjanneet talousasioissa ja suunnitelleet organisaatioissaan tulevaa. Nyt he tottelevat ohjeita, joiden sisältöä niiden toteuttamista valvovat esimiehet eivät aina ymmärrä. Silti nämä harmaat pantterit harvoin paheksuvat tiimiensä vastuuhenkilöitä tai suureen ääneen kritisoivat edes ilmeisiä puupäisyyksiä työpaikan arjessa.
Heidän haasteensa on ollut osittain sama kuin minulla ja ystävilläni. Tietopääomaansa ei saa kaupaksi, kun se on tuoretta. Tarpeeksi aikaa kuluu, ja sen parasta ennen umpeutuu. Välillä tuntuu siltä, että vuosi tai kaksi väärässä työssä on ihan yhtä tuhoisa tie kuin vuoden työttömyys eli pitkäaikaistyöttömäksi ajautuminen. Isovanhempien ikään päässeillä on sentään jotain odotettavaa; he pääsevät joskus eläkkeelle.