Tässä taannoin yksi itsestäni kolme porrasta ylempi esimies huokaili, miten hänen jälkikasvullaan on vaikeaa löytää koulutusta vastaavaa työtä. Niin, no, niin on aika monella muullakin hiljattain valmistuneella. Vasta-alkajille sopivat työpaikat on piilotettu jonnekin korpikuusen kannon alle. Ja vasta-alkajiahan ovat kaikki vastavalmistuneet, joilla ei ole kokemusta juuri sen toimijan leivistä, minne hakemuksensa lähettää.

Ainakin valtion ja kuntien rekrytointiportaalit tuntuvat olevan täynnä tehtäviä, joissa hakijalta toivotaan kolmesta viiteen vuotta työkokemusta vastaavista tehtävistä. Toistaiseksi voimassaolevaan työsuhteeseen päästäkseen pitäisi lisäksi olla korkeakoulututkinto soveltuvalta alalta – usein vielä se ylempi. Totta kai esillä on myös töitä, joista ei ole erikseen vaadittuja kelpoisuusvaatimuksia. Tämä osuu hämmentävän usein niihin hakujulistuksiin, joissa hakuaika päättyy viikkoa ennen tehtävän alkua. Siinä alkaa pieni ihminen hämmästellä, että olisikohan rekrytointia jo pohjustettu kotiorganisaatiossa vähän ja varovasti, ja duunin katsottu sopiva tekijä ennen koko paikan julkaisua.

Muutaman kuukauden virkoja ja toimia ei ilmeisesti edes tarvitse julistaa hakuun mainittuihin Internetväyliin, niihin voi etsiä tekijöitä hiljaisemmin. Parhaat mahdollisuudet tulla valituiksi on niillä, jotka ovat juuri harjoittelemassa tai harjoitelleet lähellä tällaista avointa tehtävää, kun nimi ja naama ovat muistissa. Lyhyisiin pesteihin on joitakin tuttuja joskus jopa kyseltykin, mutta mitään pysyvää ei tämmöisistä viritelmistä ole poikinut.

Pysyypähän tuore työvoima liikkuvana, kun ihan kaikki pankit eivät anna lainalupausta pätkätyöläisille. Ei edes silloin, kun pätkät ovat kauniisti ketjussa. Ilman lainalupausta ei synny turhaa omistusasumista, joka kuulemma sitoo ihmiset paikalleen ja estää katselemasta työpaikkoja takapihaa kauempaa. Käytännössä en tätä ole kyllä vielä nähnyt, kun jopa tuntemani omakotitaloasujat ovat valmiita työskentelemään myös eri maakuntaan, kunhan vain saisi tehdä täyttä päivää ja käyttää päätään töissä.

Onkohan työnantajilla sitten mennyt usko nuoriin? En moiti, sillä olen itse perehdyttänyt töissä ihmisiä, jotka pitkän opiskeluputken jälkeen tippuvat, ajautuvat tai jopa hakeutuvat saman sorvin ääreen kanssani. Kun alakoulusta saakka opetetaan olemaan hiljaa ja noudattamaan tehtävänantoa, on kohtuullisen kova kulttuurishokki ottaa itsestään ja töistään vastuu, sekä miettiä itse, mihin seuraavaksi tarttuisi. Systeemi ei semmoiseen rohkaise.

Oma-aloitteisuus ja vastuunkanto kyllä varmaan kehittyvät kaikissa pesteissä. Onkin sääli, ettei kaikissa työnhauissa katsotakaan vahvuutena sitä, että on kestänyt nk. paskaduunissa ja vielä jaksanut opiskella. Jos päivät pohtii lujuuslaskelmia tai kulttuurin määritelmää, ja illat jaksaa silti hymyillä epäseksikkäissä työvaatteissa, jotka toimivat kuin heikomman kastin merkkinä, selviää varmaan siitä, että pitää tuottaa ohjeen mukaista analyyttista tekstiä ja istua palavereissa. Vuorovaikutustaidot ja ryhmässä toimiminen puolestaan hioutuvat vuorotyön aikapaineessa ihan eri timantiksi kuin luokkaympäristön ryhmätöissä.

Työnhaun ohjauksessa neuvotaan korostamaan omia vahvuuksia. Mutta mitäs sitten, jos niitä vahvuuksia ei arvosteta tai ei yksinkertaisesti ole varaa palkata untuvikkoa? Yksi syy sille, että ovat työelämään ovat kiinni niin monessa paikassa on raha. Suorittavaa työtä ei voi määrättömästi jakaa omantoimen oheen muille, jossain vaiheessa vuorot on vain pakko täyttää. Ja jotta vuorot pyörisivät, on pakko perehdyttää. Niinpä perehdytykset tehdään, paikasta riippuen hyvin tai hyvin huonosti. Nyrkkisääntönä näyttää olevan, että mitä suurempi markkinaosuus työnantajalla on omasta kentästään, sitä parempi perehdytys toimipisteissä annetaan. Nopea arvaus on, että ketjuohjauksen keskijohdossa joku on keksinyt laskea, paljonko rahaa säästyy, kun tulokkaat eivät opettele kaikkea kantapään kautta.

(Takamus edellä puuhun pääsemisestä on hyvä postaus esimerkiksi tässä blogissa: https://mennoknight.wordpress.com/2014/03/04/all-right-ive-been-inspired/)

Arvoitukseksi jää, miten myydä itsensä työnantajalle. Lähin esimerkki on maisteri, jolla on takana yhdeksän vuotta suorittavaa duunia samalla työnantajalla, eri tehtävistä ja jatkuvasti lisää oppien. Lisäksi taskussa on harjoittelu koulutusta vastaavasta työstä, sekä muuta työkokemusta, koska ensimmäinen osa-aikatyö ei opintotuen päättymisen jälkeen riittänyt sekä ruokaan että asumiskustannuksiin. Haettuaan vuoden työtä, päästyään kerran haastatteluun ja jäädessään edelleen nuolemaan näppejään, hän haki opiskelemaan. Jos se toinen maisterintutkinto auttaisi. Hän on nimittäin myös pyytänyt rekrytoineita tahoja kuvailemaan, mitä voisi petrata, että tulisi myöhemmin valituksi, ja yleisin nimetty syy on ollut kokemuksen puute. Samaan aikaan ensimmäinen tutkinto vanhenee, kun akateemista osaamista ei pääse ylläpitämään päivittäisessä työssä.

Esimerkkitapauksessa työn hakualue on ollut Helsingistä poronhoitoalueelle ja sisältänyt sekä yksityisen että julkisen sektorin työpaikkoja. Palkkaus ei ole ollut ensimmäinen kriteeri, osassa tehtävistä palkka olisi jäänyt pienemmäksi kuin nykyisessä työpaikassa – sillä edellytyksellä, että saisi nykyisessä työssä joskus tehdä täyttä päivää. Onkin siis huomattavan vaikeaa olla hakujulistusten toivottu ”sopiva hakija” ilman, että on jo päässyt jotenkin hivuttautumaan organisaation sisäpuolelle. Palkattomiin harjoitteluihin hakiessaan esimerkkimaisteri tuli torjutuksi, koska nehän on tarkoitettu opiskelijoille…

Itse jään odottamaan, josko hallituksen lupaama työkokeilu kävisi mahdolliseksi. Omalla kohdallani se tarkoittaisi 40 — 60 -tuntista työviikkoa, kun illat ja viikonloput pitäisi käyttää ansiotyöhön, mutta voi veljet, se voisi olla sen arvoista. Että saisi ihan ajatella molemmilla aivopuoliskoilla töissä. Orjatyönäytteen jälkeen voisin olla sopiva saamaan myös sellaisen pestin, jota äitikin kutsuisi oikeaksi työksi, mikäli kohdalleni osuisi mentoroiva esimies, joka jaksaisi vetää minut sisään työyhteisöön. 

Kuten aiemmin olen maininnut, kaksi tuntemaani ihmistä on tällä hetkellä pysyvästi koulutusta vastaavassa työssä. Toinen löysi paikkansa valmistumisen jälkeisen kesätyön kautta. Työnantaja oli oikea, mutta ensin oli ketju pätkiä sekä kehnompaa työtä ja monta sisäistä hakua. Toinen taas hakeutui lapsuusmaisemiin pieneen suomalaiseen kaupunkiin, jossa oli käyttöä muodollisesti pätevälle tyypille, joka oli aiemmin tehnyt samassa kohteessa sairauslomasijaisuuksia. En tiedä ketään, joka olisi saanut toistaiseksi voimassaolevan työn julkisesta hausta. 

Kukaan meistä ei työtä etsiessä nuorru. En itse jaksa uskoa, että loputon kouluttautuminenkaan toisi auttuutta. Suurin osa ystävistäni on auttamattoman ylikoulutettuja nykyisiin töihinsä, ja silti moni haaveilee jatko-opinnoista. Pääsyy on luultavasti halu olla muutakin kuin resurssi ja käsipari. Tämä meistä vasta työhön pyrkivistä. On muistettava, että on myös heitä, jotka ovat kanssamme hakulimbossa, vaikka heillä on takanaa pitkä pätkä menestyksekästä työuraa. Palataan siihen vanhenevan pätevyyden äärellä.