Miltä tuntuu kun oma ura menee rikki
Olen viimeiset kolme vuotta painiskellut tunteiden mylläkässä. Olen tuntenut surua, pettymystä, vihaa, epätoivoa, katkeruutta… Hallitsevimpana suru.
Tiedostan, että otan tämän nyt kohtuuttoman raskaasti. Että oikeasti kaikki on elämässäni hyvin, on terveyttä ja ihana perhe. Paljon sellaista, mitä ilman moni muu on, mikä oikeus minulla on ruikuttaa. Mutta silti ruikutan ja märehdin.
Olen pohtinut kovasti sitä, miten tätä tunnetta saisi kuvailtua. Näissä pohdinnoissani lähdin vertaamaan tilannettani huippu-urheilijaan. Urheilijaan, joka on vuosia ja vuosia harjoitellut, panostanut määrättömästi aikaa ja voimia. Haaveillut tulevaisuudesta lajinsa huipulla. Juuri kun hän on saanut itsensä huippukuntoon, valmiiksi arvokisoja varten, urheilija loukkaantuu. Hän makaa sairaalassa, miettii pääseekö hän koskaan takaisin kilpailemaan, koskaan samalle tasolle millä oli. Joutuuko hän kenties vaihtamaan lajia, aloittamaan kaiken sen työn uudelleen. Tai joutuuko kenties lopettamaan kokonaan. Kun on tehnyt niin kovin töitä asian hyväksi, tuntuu epäreilulta joutua sivuun.
Tällä hetkellä tuntuu hyvin epävarmalta pääsenkö takaisin samankaltaisiin työtehtäviin. Miten iso osa koulutuksestani ja kokemuksestani jää käyttämättä? En usko liioittelevani, alaltani on kadonnut tuhansia työpaikkoja. Vauhti on kiihtynyt entisestään sinä aikana kun olen ollut kotona hoitamassa lapsia. Työtä hakee satamäärin äärimmäisen päteviä työnhakijoita, työnsaamisessa ei (enää?) ole kyse ainoastaan tiedoista ja taidoista, vaan erottautumisesta, mielikuvista, tuurista.
Surua, pettymystä, vihaa – you name it, I have felt it
Ennen kaikkea tämä on suruprosessi. Suren menetettyä työpaikkaa. Suren menetettyä uraa, menetettyä unelmaa. Suru tuntuu fyysisenä kipuna: rintakehässä ahdistaa, vatsa menee solmuun, kurkussa tuntuu pala. Herään toisinaan yöllä, enkä meinaa saada henkeä. Olen niin kauhuissani, että en saa edes itkettyä. Miten minun käy? Miksi minä?
Tunnen myös pettymystä. Olen pettynyt työnantajaani. Olen ollut lojaali työnantajalleni, hoitanut työni niin hyvin kuin vain suinkin olen pystynyt. Olen pettynyt tämän maan hallitukseen, joka on leikannut alaltani tuhansia työpaikkoja. Olen katkera hallitukselle edesvastuuttomista päätöksistä, joiden johdosta moni huippuosaaja menettää työpaikkansa.
Välillä huomaan olevani täynnä vihaa. Vihaa työpaikkaani kohtaan. Vihaa hallitusta kohtaan. Vihaa maailmankaukkeutta kohtaan. Ne eivät ole kauniita ajatuksia. En tunnista niistä itseäni.
Tämä on raskas prosessi minuudelle, minäkuvalle, itsetunnolle.
Väkisinkin mielen valtaavat myös itsesyytökset. Mieli etsii selitystä: miksi juuri minut irtisanottiin? Miksi juuri minä en kelpaa takaisin? Oliko kyse vain tietyistä tehtävistä, jotka karsittiin ja sain potkut vain koska joku oli potkittava pihalle. Onko uusien palkkaaminen ollut vain järkiratkaisu, tehty juuri siinä tilanteessa. Vai oliko taustalla sittenkin jotain muutakin, jotain mikä johtui minusta. Olinko ollut liian huolimaton, tehoton, kärkäs, suulas…
On vaikea pitää edes omassa mielessä yllä kuvaa itsestä asiantuntijana, hyvänä työntekijänä. Jos ei kelpaa edes omiin töihinsä nykyiselle työnantajalle, miten sitten muille. Miten olla työnhaussa vakuuttava kun tuntuu välillä, että yrittää samalla vakuuttaa itseään.
Ja kyllähän tuo sama epävarmuus valuu myös muille elämän osa-alueille: Olenko hyvä äiti? hyvä vaimo? Hyvä mikään? Valittaisiinko minut uudelleen näihin ”tehtäviini”? Minua on aikanaan kiusattu koulussa ja olen ollut elämästäni suuren osan yksin. Itsetuntoa on joutunut rakentamaan raskaimman kautta. Olen siinä mielestäni onnistunut ihan hyvin. Mutta ei se itsetunto silti ehkä ihan kaikkea kestä.
En osaa elää tässä hetkessä. Mietin menneisyyttä: Teinkö jotain väärin? Olinko huono työntekijä? Mietin myös tulevaa: Miten tilanne ratkeaa työpaikallani? Löydänkö muita töitä? Miten minun käy? Olen paikalla mutta en läsnä.
Liikunta auttaa. Puhuminen auttaa. Kirjoittaminen auttaa. Hyvän kirjan lukeminen auttaa. Mutta silti, tasaisin väliajoin kaikki vyöryy takaisin mieleen.