Itsensä voittamisesta

”Sano kaikkeen kyllä”

”Joojoo nyt ei lähdetä himmailemaan!” 

”Kumpaa sitä katuu enemmän vanhana, sitä että jättää tekemättä vai teki”, sanotaan.

Kuluvalle ajalle on ominaista se, että uusia kokemuksia tulee haluta ja uusiin haasteisiin tulee tarttua. Eletään hetkessä, ollaan läsnä, tehdään, kehitetään itseä. 

Downshiftaus ja hidas elämä nostavat päätään toisella puolella tietä – aina ei tarvitse suorittaa! Vai tuntuuko jo, että downshiftaus alkaa menettää jo hohtoaan?

Hyvä kysymys onkin, että pitääkö kaikkea tehdä, vaikka mikä olisi, ja pitääkö ylittää itseään?

Olen luonteeltani ulospäinsuuntautunut ja innostun asioista (kuten harrastuksista) helposti, mutta loppujen lopuksi innostukseni ei aina tietenkään kanna loppuun saakka, itse toimintaan. Aika hyvin olen maaliin kuitenkin päässyt: olen käynyt maalauskurssilla (aiemmin), croquis-illoissa ja viimeisimpänä aloittanut kreikan kielen – olen jo toisella kurssilla! Kävinpähän koristreeneissäkin jonkin aikaa. 

Mutta entä sitten jonkin sellaisen tekeminen, mikä tekee minusta epävarman, tai jonka epäonnistuessa koen menettäväni kasvoni? Oikeasti. Vaikka samalla haluaisin onnistua siinä kovasti, mutta minulla ei ole objektiivista kuvaa taidoistani? Itsensä voittaminen vaikeassa asiassa, jossa on kaksi mahdollisuutta: kusta koko homma tai nauttia onnistumisen glooriasta. 

Tämän tarinan jaan kanssanne uudelleen nyt, sillä haluan julistaa, että olen aloittanut laulutunnit. Viimeksi tunnilla lauluope sanoi, että olen jo edistynyt. Mutta tämä onkin tarina ennen kaikkea uskaltamisesta. Näin kevään korvalla kaikki tarvitsevat innostusta ja rohkeutta uuteen. 

Pari päivää vaille tasan vuosi sitten vietin lauantai-iltaa kahden ystäväni kanssa, joista toisen sisko oli menossa naimisiin viikko illanvietostamme. Olin lupautunut häihin kuvaajaksi. Siinä sitten laitettiin popit soimaan, ja toinen ystäväni alkoi kertoa kymmenen vuotta vanhaa tarinaa, kun Tampereen Hervannassa, paikallisessa pubissa nimeltä Kultainen Apina, olimme laulamassa karaokea. Lauloin En Voguen Don’t Let Go -biisin ja ystäväni jaksavat aina muistella tilannetta ja kehua tuota vetoani. Niinpä laulunäytettä vaadittiin ja tilanne päättyi siihen, että siskolleen kaasona toimiva ystäväni rekrytoi minut yllätysohjelmanumeroksi laulamaan häihin hänen siskonsa lempibiisin kuvauksen päätteeksi. Molemmat ystävät vouhottivat, että hyvältä kuulostaa, ja tippa tuli linssiin. Alkoholilla oli tekemistä tilanteen kanssa.

Harjoittelin biisiä ja mietin viikolla, että kehtaako. Jännitän julkilaulamista kovin, mutta tämä olisi täydellinen tilanne haastaa jännitys ja ottaa askel siitä eroon. Kannattaako jännitystä haastaa juuri nyt, kaverin siskon häissä, tuntemattomien ihmisten edessä, on eri asia. Työssäni olen tottunut varjelemaan maineita esimerkiksi niin, että jos mahtava idea tai viesti ei sovi hetkeen tai tilanteeseen, sitä ei kannata tehdä – täysin ”sano aina kyllä” -ideologian vastaisesti. 

Kovasti mietin, miksi ottaa riski. Miksi miettiä koko asiaa ja harjoitella. Musikaalinen poikaystävä vahvisti, että muutamassa kohdassa on epävireyttä, mutta ääni kuulostaa hyvältä ja hyvin menee. Kehtaa mennä. Ajattelin, että tämä kyllä on itsensä ylittämistä, jos sen teen. Tavallaan teki kauheasti mieli esiintyä: jos esitys menisi hyvin, tunne olisi mahtava, ja yllätys hääparille oikein mehevä. Jos huonosti, koko ohjelmanumeron idea kärsisi ja hääseurue kiusaantuisi, kun joku reppana valokuvaaja alkaa randomisti hoilaamaan. 

Viikon päätteeksi lähdimme parin työkaverin kanssa afterworkeille ja laulamaan karaokea, missä teki vaan mieli koko ajan laulaa enemmän. Vedin kenraaliharjoituksen, ja lyhyen yleisögallupin mukaan kannustettiin laulamaan. Alkoi tuntua aika luonnolliselta, että nyt lähdetään kokeilemaan, mitä esitysjännitys sanoo.  

Häissä virallisen valokuvauksen päätyttyä leikin lähteväni pois. Vieraat istuutuivat pöytiin ruokailua odottamaan, ja ystäväni kilisti lasia puheen merkiksi. Hän julisti, että nyt alkaa illan ensimmäinen yllätysohjelmanumero, joita hääpari on toivonutkin ja että morsian saa kuulla hänelle rakkaan biisin.

Naps, taustamusiikki päälle.

Olin piilossa verhon takana, ja sydän pamppaili ihan omaa kuviotaan, joten päätin olla välittämättä siitä. Pari joogatunnilta tuttua hengitystä sisään ja ulos, ja hiljaa hiippaillen verhon toiselle puolelle. Laulu tuli seurueelle yllätyksenä, ja loppuvaiheessa vieraat yhtyivät mukaan kappaleeseen. Esiintyminen tuntui mahtavalta, ja laulu meni omasta mielestäni hyvin. Muutama sana meinasi hukkua, mutta mitä siitä. Morsiamen äiti näytti liikuttuneelta, samoin morsian. Toivoa sopii, että ilosta.

Juhlapaikalta lähti onnistumisestaan iloinen nainen, jonka pää leijaili yläilmoissa. Se isoin asia oli tällä kertaa itsensä voittaminen.

Aina ei tarvitse yrittää tehdä enemmän kuin haluaa tai sanoa kyllä. Sillä kertaa se kannatti. 

~~~

Rohkeaa kevättä kaikille!