Keskiraskauden ajatuksia ja pelkoja

Heippa!

Viikolla 22 ollaan, joka tarkoittaa sitä, että raskauden puoliväli (ainakin laskettuun aikaan:D) on nyt ylitetty. Ihanaa! Olen kuitenkin huomannut, että mitä pidemmälle raskaus etenee, sitä vahvemmaksi kiintymys vauvaa kohtaan tottakai muuttuu. Sen myötä myös pelot kasvavat. Kun uskaltaa jo haaveilla siitä, että jonain päivänä saa ottaa oman vauvan syliinsä, pelkää myös menettävänsä tämän unelman.

Olimme viime viikolla rakenneultrassa, jossa selvisi, että istukkani on mahan etupuolen ja vauvan välissä. Tämän vuoksi en ole vielä tuntenut vauvan liikkeitä. Toivoisin kuitenkin niin, että minulla olisi ultralaite tai muu kotona jolla voisi päivittäin ”tavata” vauvan. 😀 Pelkään nimittäin aina ultrien ja neuvoloiden välissä, että vauvalle on käynyt jotain. Se huoli ja epävarmuus on ihan uudenlaista, eihän lähes mikään tai kukaan ole koskaan ole ollut minulle näin rakas – vaikka olisikin, ei heidän elossa pysymisestään ole aktiivisesti huolissaan.

Samaan aikaan osaan päivittäin olla kiitollinen ja onnellinen kaikesta, ja syvimmiltäni uskon ja luotan siihen että kaikki menee hyvin ja helmikuussa tapaamme tyttäremme <3

Onko muilla raskaana olevilla samanlaisia ajatuksia?