25. ikävuoteni oli heittämällä elämäni tapahtumarikkain.
Ensimmäinen päiväni 25 vuotiaana alkoi aamiaisella vuoristoisissa viinitilamaisemissa poikaystäväni kanssa. Illalla juhlistimme lempi pihviravintolassamme kahdenkymmenen uuden Etelä-Afrikassa tapaamani uuden ystävän kanssa. Olin juuri palannut takaisin kotikylääni Stellenboschiin kolmen viikon roadtripiltä maan halki. Tunsin valtavaa kiitollisuutta uusista seikkailuista, ja elämääni päätyneistä ihmisistä. Siinä hetkessä tunsin olevani kotona, vaikka todellisuudessa olin toisella puolella maailmaa, ihmisten ympäröimänä jotka olin tuntenut vain hetken. Juurtuneisuus on mielentila.
Marraskuussa opiskelin tehokkaasti viimeiset MBA vaihtokurssini. Luin emotional intelligence ja leader as a coach kursseja, ja totesin, että näiden asioiden parissa haluan työskennellä. Vierailimme vuosikurssimme kanssa läheisessä, 2 miljoonan hengen slummissa, kuulimme yksityisyrittäjiltä heidän menestystarinoitaan, ja autoimme heitä yrittämisen tuomissa haasteissa. Etelä-Afrikan slummissa pienyrittäjien pulmat ovat toista luokkaa kuin Suomessa, kumpiakaan väheksymättä.
Joulukuussa wifey Satu saapui Suomesta kylään. Muutimme Stellenboschista Kapkaupunkiin ja vietettiin Suomessa pitämättä jäänyttä kesälomaa. Tutustuttiin uuteen, päivä päivältä jännittävämpään ja kauniimpaan kaupunkiin, siltä se tuntui. Teimme empiiristä tutkimusta kaupungin ravintolatarjonnasta ja viinitiloista, löydettiin maailman paras barrestudio. Kiivettiin Table Mountainille ja harjoiteltiin surffausta. Ajeltiin ympäri kaupunkia, koska näkymät ovat yksinkertaisesti uskomattoman kauniit. Joulukuun lopulla Satu lähti, ja ystäväni Valma Lontoosta saapui viettämään joulupyhiä luokseni. Asuimme tuolloin yhdessä poikaystäväni kanssa Kapissa ja parhaimmillaan luonamme asusteli meidän lisäksi 4 vierasta.
Tammikuussa vieraat lähtivät, ja myös tiet poikaystäväni kanssa erosivat, sulassa sovussa. Yhtäkkiä olin uudessa kaupungissa täysin yksin, tuntematta juuri ketään. Synkistelin päivän verran, kunnes tajusin kuinka upeasti asiat olivat. Olin maailman upeimmassa kaupungissa, yksin, kaikki mahdollisuudet avoinna. Vietin tammikuun joogaten ja tutustuen ihmisiin ja kaupunkiin paikallisten tutustuttamana.
Helmikuu oli ehkä elämäni jännittävin. Olin samaan aikaan ihanien ihmisten ympäröimänä, mutta kuitenkin todella yksin. Siinä missä uusilla ystävilläni pyörivät rutiinit kaupungissa, minä tiesin lähdön olevan edessä. Teki todella kipeää lähteä maasta juuri kun tuntui että olin päässyt siihen sisään ja tutustunut paikallisiin. Mahdollisuuksia juurtumiseen ja omien juttujen löytymiseen alkoi tulla ovista ja ikkunoista.
Maaliskuu oli pyhitetty gradun paketoimiselle, ja vietimmekin kuukauden kauppiksen kirjastossa Sadun kanssa. Huhtikuun puolessa välissä olin valmis, esitin työni, ja lensin seuraavana päivänä Intiaan.
Vietin rankan, mutta antoisan kuukauden Intiassa ja kouluttauduin joogaohjaajaksi. Heräsin aamuisin kuudelta Himalajavuorten takaa nousevaan aurinkoon.
Toukokuun lopulla palasin Suomeen. Tiesin, että seuraavien kuukausien aikana testattaisiin epätietoisuuden sietokykyäni. Sen lisäksi että tiesin firmojen rekrytoinnin käyvän hiljaisella kesän kynnyksellä, en tiennyt itsekään mitä ylipäätänsä haluaisin tehdä. Vietin seuraavan kuukauden perustamalla toiminimen ja virittelemällä pientä yritystäni joogan ohjaamista varten.
Heinäkuun vietin kuten Suomen kesä kuuluukin. Heinäkuu on heinäkuu. <3
Elokuussa nautin vielä kesästä, mutta aloin tuntemaan selvempää epämukavuutta työtilanteestani, josta puuttui selkeä visio.
Syyskuuhun mennessä olin heittänyt verkot vesille työnhaun suhteen. Olo vaihteli innokkuudesta epätoivoon. Muistan vieläkin ratkaisevan hetken. Olin lähes perumassa tyttöjen dinnerille menon, koska koin ettei minulla ollut sosiaalisesti mitään annettavaa, kun koko elämältä tuntui puuttuvan pohja (onneksi tämä fiilis käväisi kylässä vain harvoin). No, menin kuitenkin. Ystäväni heittivät ilmoille suuren konsulttifirman, jossa sanoivat näkevänsä minut strategisessa HR-roolissa. Alkuvastustuksen jälkeen myönnyin ajatukselle. Hain yritykseen, josta alkoi pitkältä ja piinaavalta tuntuva haastatteluputki.
Ratkaisevien hetkien ollessa käsillä parhaat ystäväni Etelä-Afrikka ajoilta, Florentine ja Pamela, vierailivat Helsingissä. Meillä kävi säiden suhteen uskomaton tuuri, ja Helsinki todella näytti vieraille Saksasta ja Australiasta parastaan. Voin melko varmasti sanoa että tytöt palaavat Suomeen. 😉 Heidän vierailun aikana sain puhelun nykyiseltä esimieheltäni. Aloitin työt muutama päivä tämän jälkeen.
Seitsemän viikkoa nykyisessä työssä taitaa olla nyt takanapäin, ja en voi muuta kun huokaista kiitollisuudesta. Jälleen. Eri tavalla kuin vuosi sitten. Tällä hetkellä vallitseva tunnetila on jännityksen ja seikkailujen sijaan stabiilius ja turva. Ja vaikka Kapkaupunki on edelleen minulle se maagisen kaunis ja hyvän energian kaupunki, ei ole Suomikaan huono paikka asua. Sen voin todeta vaikka juuri nyt, tässä hetkessä, katsoessani ulos. Taivaalta leijailee lumihiutaleita, ja taivas on lumen peitossa. Pakkasasteita on kymmenen, ja kuu paistaa kirkkaana. Tätä lyhyiden päivien aikaa pelkäsin etukäteen kovasti, mutta kaamosmasennus ei ole vielä iskenyt, päinvastoin. On ihanaa olla Suomessa näin marraskuussa.
Ystäväni kysyi synttäri-illallisellani, mitä tavotteita minulla on seuraavalle vuodelle. Mietin hetken jo kunnianhimoisesti työ- ja muita kuvioita, mutta totesin sitten, että tavoitteeni on oikeestaan sisäisiä tunnetiloja. 26-vuotiaana halua tuntea rauhaa, iloa, onnistumisen tunteita, rauhallisuutta, rentoutta, innostuneisuutta, virtaavuutta. Uskon, että kun asetan positiivisa tunnetiloja tavoitteekseni, niin ulkoiset olosuhteet muokkautuvat sen mukaisesti.
Nyt lähden viimeiseen synttäririentoon, ihana ystäväni nimittäin halusi vielä viedä minut aamiaiselle. Pääsen vihdoin testaamaan kehutun Hello Darlingin. Hyvä ajoitus, paikka taitaa nimittäin sulkeutua ensi viikolla.
Ihanaa viikonloppua <3
