Itsevarmuudesta

Niin hämmästyttävältä, kuin se voikin kuulostaa, minua on joskus pyydetty treffeille. Yleensä en ole treffipyynnöistä kieltäytynyt, vaan lakonisella tätityylilläni vastannut suunnilleen repliikillä ”no joo miksikäs ei”. Jostain syystä treffeillepyytelijät ovat hämmästyneet vastauksestani, tai kenties näkyvän innostukseni puutteesta. Ehkä he ovat hämmästyneet, kun en riemusta kiljuen jo suunnittele yhteisiä fb-päivityksiä ja häitä. Ehkä minun naisena kuuluisi olla ylitsevuotavan kiitollinen tästä huomiosta? En tiedä. Joka tapauksessa, he ovat yleensä tässä kohtaa kokeneet tarpeelliseksi kertoa minulle, että ”niin ei sun tosiaan ole pakko jos et halua”.

Kiitos tiedosta arvon herra, täti-ihmisenä olen silti täysin tietoinen siitä, etten ole pakotettu suostumaan treffeille kenenkään kanssa, jos en halua. Yleensä tällaiset kommentit tuntuvat tulevan jonkinlaisesta epävarmuuden kuopasta, mihin minun pitäisi ilmeisesti reagoida vakuuttamalla kuinka ylitsepääsemättömän ihanaa olisi päästä juuri hänen kanssaan treffeille. Useimmiten sen sijaan tekisi mieli vastata tyylillä ”aijjaa eikö oikeasti?! no ei sit mitään”.

Pointtini tässä yrittää olla se, että jos kerta olet kerännyt rohkeutta ja pyytänyt minua treffeille, niin pidä se itsevarmuus. Älä rupea jälkeenpäin länkyttämään ja mussuttamaan, en ymmärrä miten se auttaisi minua innostumaan treffeistä? Summa summarun: itsevarmat ihmiset ovat viehättäviä.