Kyllä minä taas niin häpesin kun…
Olen aina ajatellut etten välitä muiden mielipiteistä. Monesti olen ihmetellyt, kun muut ääneen pohtivat mitä joku heistä ajattelee. Mitä väliä hei? Noloille jutuille olen kohauttanut olkiani ja työntäni pois mielestäni. Mutta se ei ole koko totuus. Jotenkin tämä postaus häpeästä ja oma elämäntilanne herättivät ajattelemaan asiaa eri kantilta.
Osallistuin ryhmätyöhön, jossa oli mukana ihminen, jota olen pitkään vältellyt, pitkään työntänyt pois mielestäni. Ryhmätyötilanteessa ymmärsin, miltä tuntuu, kun häpeää omaa olemassaoloaan. Ulkoisesti tuskin näytin mitään merkkejä, mutta sisäisesti häpesin. Kuinka kamalaa onkaan olla samassa tilassa ihmisen kanssa jonka edessä on itkenyt, raivonnut ja jolle on joskus osoittanut hellyyttä. Enkä sano, että tuo toinen olisi tehnyt oloni vaikeaksi. Tein itse oman oloni vaikeaksi ajattelemalla sitä häpeää, että vastapäätä istuva ihminen tietää minun minun virheeni, mokailuni, humalaiset viestini. Tietää minun olevan haavoittuva.
Osallistuin myös suulliseen tenttiin. Ja kyllä minä taas niin häpesin jo ajatustakin, etten osaisi vastata kysymyksiin. Ajatuskin siitä, että muut tenttiin osallistujat saisivat tietää, että minussa on puutteita ja etten osaa kaikkea, mikä häpeä! Miten ihmeessä pystyykään häpeämään sitä, että muut saisivat tietää etten ole täydellinen?
Sitä häpeän aaltoa, jonka kokee kun hävettää olla olemassakin, on vaikea kuvailla. Välillä tuntuu, että häpeä on omalla kohdallani korostunut oikeustieteellisessä. Oikeustieteellisessä tuntuu monesti, että olet aidosti huonompi ihminen jos et ole yhtä menestynyt kuin muut. Edelleenkään ongelma ei ole muissa, vaan minussa itsessäni. Kuinka antaa itsensä olla sellainen kuin on, ilman häpeää? Ehkä vastaus on entä sitten -asenteessa. Entä sitten, jos toinen tietää sinun olevan haavoittuva ihminen? Entä sitten, jos muut opiskelijat saavat tietää, ettet lukenut tarpeeksi? Entä sitten, jos muut saavat tietää, että häpeät? Ei yhtään mitään. Jos muut eivät sinun inhimillisyyttäsi kestä, se on heidän, ei sinun, virheesi. Voisin jopa väittää, että on rohkeampaa olla avoin omien virheidensä, mokiensa, haavoittuvaisuutensa ja häpeänsä kanssa, kuin vetää yli-ihmisen maski naamalleen. Tässä mä olen, enkä ole täydellinen, entä sitten?
