Koukussa kuvaamiseen
Jos valokuvaaminen harrastuksena kiinnostaa yhtään, suosittelen sitä harrastamaan. Äitinä kotona junnatessa valokuvaus on minulle eliksiiriä ja voin tehdä sitä lasten pyöriessä helmoissa. Voin myös päättää, että iskä hoitaa nyt vauvaa ja minä lähden kuvaamaan yksin vaikka männynkäpyjä metsään. Siis parhaimmillan to-del-la vapauttava harrastus.
Valokuvaus on kivaa ja yleisestikin yksi suosituimmista harrastuksista. Se on terapeuttista. Se voi olla myös ammatti ja työtä. Minusta on hienoa, että ihmiset kuvaavat nykyään paljon. Kännykkäkameratkin ovat kehittyneet tosi hyviksi, eikä välttämättä vaadita kallista kalustoa voidakseen tallentaa hetkensä laadukkaastikin.
Aloittaessani valokuvausharrastusta ja saadessani käteen ensimmäisen järkkärini halusin kuvata ihan kaikkea. Halusin kääntää valokuvauksessa jokaisen kiven ja kannon ja opiskella asiaa. Tätä oppimisen intoa riitti tiettyyn pisteeseen asti, sitten lopetin tietoisen tiedon hankinnan ja ilmeisesti tässä n. 10 vuoden jälkeen olen jämähtänyt tietylle tasolle ja se riittää tällä hetkellä minulle aivan mainiosti. Enkä kuvaa enää ihan kaikkea mikä liikkuu ja on liikkumatta. Eikä teknisesti oikein otetut kuvat ole minulle enää tavoite.
Ajan myötä minulle on selvinnyt oma luontainen kuvaamiseni genre. Mun juttu on ns. journalistinen valokuvaus. Minulla on synnynnäinen taipumus välittää kuvalla totuutta ilmiöistä ja ympärilläni tapahtuvista asioista sellaisena kuin ne ovat. Ihan tavallisia asioita. Vuodenajat ja niihin kuuluvat asiat. Kun lapselta lähti eka hammas, kahvihetki, muuten vain kaunis ilma, kun näen jotain uutta joka hämmentää minua, jokin asia joka tuntui tai näytti minusta hyvältä. Tai pahalta. Kuva herättää tunteita, minulla kuvaajana tunne herää ennen kuvaa. Spontaaneja kuvauskohteita ja kuvia, niistä minä tykkään.
Muutava vuosi sitten irroitin itseni arjesta ja lähdin äitini kanssa kulttuurimatkalle Ranskaan. Lintukuvan nappasin Pariisissa Notre Damen nurkilta. Paikalla oli lintumies, joka ruokki tinttejä. En ollut koskaan ennen nähnyt omin silmin, että villit luontokappaleet lentävät niin luottavaisesti ihmisen kädelle syömään. Hetki oli minulle vaikuttava ja halusin sen ikuistaa. Hyvä muisto.
Tämä lammas asusteli Kanarian Saarella vuoristokylässä. Tapaamani lammas oli niin surusilmäinen, että olisin halunnut ottaa sen kotiin mukaan. Hänellä kuitenkin oli viereisessä karsinassa kavereita yllin kyllin ja hänen elämänsä oli oikein hyvää lampaan elämää, joten tyydyin pelkkään kuvaan lampaasta.
Paheeni valokuvauksessa on mustavalkokuvat. Pidän niistä kaikista eniten, mutta kun julkaisen niitä, pelkään joka kerta, että ne ovat muille tylsiä ja ihmiset kaipaavat kuviin värejä.
Vaikka rakastan valokuvaamista todella paljon, en haaveile valokuvaajan ammatista. Haluan pysyä spontaanina harrastekuvaajana niillä taidoilla jotka minulla on ja toteuttaa itseäni juuri silloin kun minulle itselleni sopii. Kuvissa olevaa vesileimaa Heidi V. Photography käytin joitakin vuosia sitten. Enää en laita leimoja kuviin oikeastaan ollenkaan ja sukunimenkin ensimmäinen kirjain muuttui avioliiton myötä. Ottamieni kuvien oikeudet ovat minun, vaikkei kuvissa nimeäni luekaan.
Maailmaa ei voi eikä pidä harrastusmielessäkään koko ajan katsella linssin läpi. Jotkut hetket vain kannattaa ennemmin elää omin silmin. Monet tuskailee, etteivät ehdi instastooria päivittämään reissussa, no hei. Minusta sellainen arvomaailma on hyvä, jossa ensin eletään ja sitten kuvataan jos se tilanteeseen sopii. Ei ole itsekästä reissaamista, jos ei muille kerro koko ajan mitä tapahtuu. Ennemmin panostaa pariin hyvään ajatuksella otettuun kuvaan ja julkaisee ne vaikka myöhemmin tarinan kera. Se on ihan fine.
Hyviä ja leppeitä kuvaushetkiä,
Heidix