Äitiys ja se kuuluisa oma aika

Se paljon puhuttu oma aika. Mitä se on? Onko vanhemmilla omaa aikaa ja saako/kuuluuko sitä olla? Onko se uhka vai mahdollisuus? 

Aihe puhuttaa paljon. Vanhempia tuomitaan myös kyseisen aiheen tiimoilta paljon. Olen lueskellut paljon erilaisia keskusteluja ja myös käynyt itse keskusteluja kyseisestä aiheesta. Joku ajattelee, ettei tule mieleenkään lähteä lapsen luota pitkään aikaan hetkeksikään mihinkään (sairastapaukset yms tietysti poikkeus) ja toinen taas voi jättää jo pienen vauvan hoitoon. Itse ehkä olen suunnilleen kultaisen keskitien kulkija tai ainakin näin voisin ajatella. Minua kuitenkin mietityttää paljon ihmiset, jotka eivät ole lapsestaan erossa ikinä. Tulee mieleen vain kysymys, että miksi? Tarkoittaako lapsen hankinta ja syntyminen sitä, että oma elämä lakkaa olemasta? Haluan ajatella, että lapsi rikastuttaa elämää eikä tee siitä rajoittunutta ja tylsää. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon aina lapsen tarpeet ja oma aika suhteuttaa siihen. 

Ei lapsesta erossa oleminen tarkoita vain esimerkiksi illanviettoja tai luksusaikaa kasvohoidossa. Oma aika voi olla vaan aivojen tuulettamista, harrastuksia, parisuhteen hoitoa tai vaikka vaan yksin kaupassa käyntiä. Itse ainakin saan paljon irti omasta ajasta. Usein siihen riittää se tunti salilla tai lenkillä. Myös päivä ostoksilla ja kaupungilla ilman, että tarvitsee huolehtia muista, kun itsestään on tosi kivaa välillä. Välillä on myös kiva vaalia sitä parisuhdetta käymällä treffeillä tai viettämällä vaan aikaa kaksin ihan vaan tekemättä mitään. Itse ainakin saan kerättyä aina ihan erilaista energiaa ja saan annettua itsestäni Aidalle paljon enemmän. En ymmärrä miksi sen oman ajan ottaminen tarvitsee olla vaikeaa. Ymmärrän kyllä, ettei kaikilla ole mahdollisuutta antaa lasta hoitoon, jos tukiverkostoa ei lähellä ole. Lähinnä mietin nyt niitä tapauksia, kun ihmiset ovat vaan itse päättäneet näin ja tuntevat itsensä huonoksi vanhemmaksi ottaessaan omaa aikaa. Tuntuu järkyttävältä kuunnella tai lukea keskusteluja, että ”olen huono äiti, kun olin yksin moikkaamassa kavereita ja lapsi oli isän kanssa kotona”. Olet myös vanhempana edelleen se sama ihminen, kun ennen sitä ja todennäköisesti teit silloin asioita myös yksin tai kumppanisi kanssa. Miksi et siis enää? 

Sitten taas toisaalta, kun usein on kuitenkin niin, että toinen vanhemmista on lapsen kanssa kotona ja toinen käy töissä niin tällöin toinen vanhemmista viettää lapsen kanssa luonnollisesti enemmän aikaa keskenään. Eikö siis myös tällä toisella vanhemmalla ole tavallaan oikeus saada viettää aikaa ihan vaan kaksin lapsen kanssa? En ymmärrä miksi pitäisi olla niin esimerkiksi, että äiti hoitaa lapset ja isä käy töissä. Onhan ne lapset myös isänkin yhtälailla ja mielestäni molempien vanhempien tulisi olla tasavertaisia. Koen esimerkiksi ajan Aidan kanssa kaksin hyvin erilaisena, kun taas olemme koko perhe koolla. Mielestäni on tärkeää, että J saa viettää Aidan kanssa aikaa kaksin ja touhuta niiden omia juttuja. Olen saanut huomata elämäni aikana, että isän rooli eri perheissä voi olla hyvinkin erilainen. Tietysti vuosien saatossa se on muuttunut yhteiskunnan muuttuessa, mutta myös tänä päivänä eroja on suuria. Minusta on myös ihana huomata, että ainakin toistaiseksi kelvataan molemmat Aidalle tilanteessa kuin tilanteessa. Meillä ei ole ollut niin sanottuja äiti tai isi vaiheita. 

Jokainen tekee niin kuin parhaaksi näkee, mutta mielestäni on hyvä miettiä joskus, että miksi tekee juuri niin kuin tekee. Voisinko mahdollisesti toimia toisin ja voisiko se olla jopa parempi tapa? Itse olen ajatellut, että mitä voisin menettää sillä aikaa, kun olisin yksin esimerkiksi harrastamassa jotain enkä lapseni luona? Myönnän, että kerran ollessani salilla Aida oli J:n äidillä hoidossa reilun tunnin ja oli opetellut siellä konttaamaan. Oli mallannut konttaus asentoa jo pari päivää ja tiesin hetken olevan lähellä. Siellä se sitten tapahtui mummun luona. Menetin sen pienen hetken, mutta pääsin silti näkemään niitä haparoivia konttausliikkeitä enkä kuollut siihen menetykseen. Ei vaan se, että mitä minä menetin.. Tiedättekö kuinka onnellinen isovanhempi oli minua vastassa, kun palasin hakemaan Aidaa? Hän sai siitä nimittäin super tärkeän hetken. Asioilla on usein useampi puoli ja näkökanta. Miettikää sitä ja viettäkää ihana juhannus! 

– Iida –