Miten meillä menee?

Meidän epäsäännöllisen säännöllinen arki alkaa pikkuhiljaa rullata jotenkin. Aidakin alkaa varmaan totutella päiväkotiin, että siellä aina välillä käydään. Taukoja Aidalle tulee välillä useita päiviä päiväkodista, joten minkäänlaista rytmiä siihen ei oikeastaan saada. Pidemmillä vapaapätkillä Aida on kuitenkin käynyt päiväkodissa jonakin päivänä edes muutamia tunteja ja se on mielestäni ollut ainakin tähän asti hyvä ratkaisu. Tavallaan Aidalla pysyy muistissa, että täällä käydään, saa samalla virikettä päivään ja toisaalta myös minä hetken omaa aikaa esim. harrastaa tai touhuta kotihommia.

Ennen päiväkodin aloitusta meillä tosiaan alkoi hyvin vahvasti tämä eroahdistus- vaihe, joka ei ole jäänyt ollenkaan epäselväksi. Ennen Aida ei juuri reagoinut esimerkiksi jäädessä hoitoon isovanhemmille vaan vilkutti iloisesti, että heippa vaan. Nyt vähälle aikaa joka paikkaan jäädään itkun kanssa ja jo kylässä käydessä saattaa tulla itku, koska ajatus on heti, että hän jää ja me lähdemme. Päiväkotiin on siis aikalailla jääty myös itkun kanssa, mutta ensimmäisten päivien jälkeen se on alkanut jo suuresti helpottaa ja loppuu yleensä heti, kun lähdemme ovesta. Myös leikit toisten lasten kanssa on alkaneet sujua jo paremmin ja suurta kehitystä on tapahtunut esimerkiksi syömisessä itse.

En ole oikeastaan se äiti, joka itku kurkussa vie lapsen hoitoon ja miettii koko päivän, että miten siellä pärjätään. Luotan ja haluan luottaa siihen, että siellä päiväkodissa on alan ammattilaisia ja se on heidän työnsä. Aivan samalla tavalla, kun itse hoidan omat työni niin myös he hoitavat. Odotin kuitenkin hirveästi sitä päivää, kun sain itse ensimmäisen kerran hakea Aidan hoidosta töiden jälkeen ja se tunne on ihana, kun lapsi hoksaa sinut nähdessään, että on ollut ikävä ja näyttää sen myös niin rehellisesti. Lapset on mahtavia, koska näyttävät tunteensa juuri niin kuin ajattelevat ja tuntevat!

– Iida –