Palataan melko paljon ajassa taaksepäin. Tuntuu oikeastaan melko hurjalta ajatella, että Aidan syntymästä on heinäkuussa jo vuosi. Mihin tämä aika oikein häviää? Tuntuu, että tämä vauva-aika on mennyt ihan silmän räpäyksessä. Sanotaan, että aika kultaa muistot synnytyksen jälkeen. Muistan itse kyllä melko hyvin koko synnytyksen ja toivon, että muistan sen myös jatkossa. En koe, että minulle olisi jäänyt traumaa synnytyksestä, vaikka se ei minun kohdallani ihan nappiin mennytkään. Onnekseni toivuin kaikesta todella hyvin eikä minulle jäänyt ikäviä vaivoja jotka olisivat olleet mahdollisia kohdallani. Toivuin ilmeisesti itseasiassa melko ennätysvauhtia, josta sain kuulla neuvolasta ja lääkäriltä. Sen verran synnytys kuitenkin vaikuttaa loppu elämääni, että jos vielä joskus synnytän uudelleen niin sektio olisi minun kohdallani järkevämpi ratkaisu. 

Palautuminen lähti siis onneksi hyvin käyntiin ja heti kotiin päästyäni olinkin jo samaisena iltana Brunon kanssa pienellä iltakävelyllä. Maltoin onnekseni melko pitkään pysyä vain kävelylenkeissä vaunujen ja Brunon kanssa. Sitten jossakin vaiheessa aloin aktivoida lantionpohjan lihaksia ja syviä vatsalihaksia. Todennäköisesti kokeilin kevyttä juoksua jo liian aikaisin, mutta tein sitä pehmeällä alustalla pururadalla. 

Kroppa oli tehnyt melkoisen muutoksen raskauden aikana, mutta jos kiloista puhutaan niin raskauskilot oli karissut noin kahden viikon kohdalla synnytyksestä. Olihan se vatsan pömppis tietysti jäljellä, vaikka kilot lähtikin. Lihakset olivat myös tietysti kuihtuneet ja tämän jälkeen kroppa jatkoi kuitenkin muuttumista edelleen. Imetys oli ilmeisesti mulle hyvä dieetti, koska syömisiäni en todellakaan seurannut vaan söin mitä teki milloinkin mieli. Lenkkeilin kyllä oikeastaan päivittäin ja välillä parikin kertaa päivässä. Kuntosalilla kävin ehkä varovasti ensimmäisen kerran, kun synnytyksestä oli noin neljä kuukautta. En kovin aktiivisesti, mutta silloin tällöin kävin niihin aikoihin. Lähtötaso kuntosalilla oli lähes nolla, koska raskauden lopulla en käynyt enää kuntosalilla ollenkaan, joten tauosta tuli pitkä. 

Tämän hetken tilanne on se, että teen kaikkea mikä tuntuu hyvältä ja mitä haluan tehdä. J:n ollessa taas paljon poissa niin kuntosalille pääseminen on rajallista tai täytyy suunnitella etukäteen isovanhempien kanssa. Lenkkeillään kyllä Aidan ja Brunon kanssa päivittäin. Onnekseni Aida viihtyy rattaissa pitkiäkin aikoja. Käyn salilla sen mukaan, kun pääsen ja huvittaa mennä. Flunssa tosin sotki kuvioita parisen viikkoa niin taukoa tuli treeneihin ihan kunnolla. Olen myös innostunut ensimmäisen kerran elämäni aikana juoksemisesta ja se tuntuu välillä jopa tosi hyvältä. Hyvillä keleillä hyödynnän myös pientä ulkopunttia ja piipahdan siinä lenkin varrella. 

Tällä hetkellä olen myös erittäin sinut itseni kanssa. En uskonut todellakaan vuosi sitten, että olisin tänä päivänä omasta mielestäni elämäni kunnossa. Aina puhutaan, että nainen usein alkaa arvostaa vartaloaan eri tavalla raskauden ja synnytyksen myötä. Tietysti minäkin, koska onhan se uskomatonta, että kannoin sisälläni tuota tytön tylleröä ja nyt olen tässä 10kg kevyempänä kuin mitä aloin odottaa sitä pientä ihmettä. Kroppa on käynyt melkoisen muutoksen tänä aikana. Taisteluarvet jäi tästä varmaankin ikuiseksi muistoksi, mutta niiden kanssa oppii elämään. Viimeisilläni raskaana olin 22kg painavampi mitä nyt. Huh. En ole oikeastaan ikinä ollut mikään hoikka. Aina normaali painoinen, mutta sitä ylimääräistä on aina ollut. Tosin en ole sitä oikein ikinä stressannut, mutta nyt on hyvä olla! Muutos josta olen ehkä eniten innoissani on se, että imetyksen myötä sain tuota rintavarustusta mukavasti pienemmäksi. Kaikki pieni rintaiset siis voin kertoa, että olette tosi onnekkaita eikä kannata haaveilla isoista rinnoista. Näin taakan kevennyttyä ainakin itse koen oloni mukavammaksi. Alusvaatteiden ja vaatteiden ostaminen on helpompaa ja lisäksi liikkuminen on paljon mukavampaa näin. Tämmöisiä ajatuksia tähän perjantaihin. Kivaa viikonloppua! 

– Iida –