Pitäisikö lapsia haluta heti lisää ja onko itsekästä haluta äitinä jotain omaa?

C470D82F-C9D3-415C-948F-A011C92D1991.jpeg

Aihe, joka on mielestäni hyvin kiinnostava monestakin syystä. Jo ennen Aidaa mietin, että mikä on niin sanotusti oikea määrä hankkia lapsia. Tähänhän ei tietysti löydy mitään oikeaa vastausta, mutta ajattelen, että sitä on ihan hyvä pohtia. Olen itse ihmisenä järjen ja tunteen sekoitus. Ehkä jopa enemmän järjen tai ainakin pyrin miettimään elämän ”isoja” asioita ja päätöksiä myös järjen kautta enkä elää vain tunteella. Tässä varmaan yksi syy miksi olen tätäkin asiaa paljon pohtinut jo etukäteen. En ole ikinä haaveillut itse mistään suurperheestä ja nuorempana jopa ajattelin, etten välttämättä halua lapsia. Jossain vaiheessa ajatus kuitenkin vaan muuttui täysin. Sen jälkeen, kun aloin ajatella haluavani lapsia, olen aina ajatellut, että minulle on tärkeää, että voin antaa lapsilleni mahdollisimman paljon. Enkä tarkoita tällä vain materialistisia asioita vaan myös esimerkiksi aikaa. 

Minusta on myös kiintoisaa ajatella, että miten sitä oikeastaan voi ajatella etukäteen, että haluan esimerkiksi neljä lasta, jos sinulla ei ole edes ensimmäistä? Ja nyt Aidan syntymän jälkeen olen miettinyt paljon ihmisiä ketkä haluavat melkein heti jo toisen lapsen. Mistä toisille tulee nämä tunteet niin pian? Etenkin ensimmäisen jälkeen, kun jotenkin kaikki on niin uutta ja edessä on kokoajan lisää vain kaikkea uutta. Itse en ole osannut uhrata vielä näille ajatuksille nimittäin yhtään aikaa enkä tietysti osaa vielä edes ajatella, että onko se meidän kohdalla tarpeellistakaan. Olen nauttinut kyllä täysin tästä ajasta Aidan kanssa eikä synnytys aiheuttanut minulle mielestäni mitään traumaa, vaikka se ei ihan nappiin mennytkään. Joskus sitä miettii, että onko minussa joku vika, kun en halua heti lisää lapsia? Tiedän kuitenkin, etten ole näiden ajatuksieni kanssa todellakaan yksin. 

Yksi asia on myös se, jos ensimmäinen lapsi on niin sanotusti helppo, ettei mitään suurempia vaikeuksia ole niin entäs sitten toisen kohdalla? Jos ajattelee, että kyllähän tässä nyt useampi menee ja sitten toinen lapsi onkin aivan erilainen ja olet itse sitten väsymyksen partaalla. Yleinen ajatus ihmisten mielessä on myös se, että lapsista on toisilleen seuraa. Kyllä, on tietysti, mutta en hankkisi toista lasta vain sen vuoksi. 

En kyllä näe itseäni ihmisenä, joka perustaisi koko tulevaisuuden ja kaiken perheen ympärille. Näen tärkeänä myös itseni yksilönä ja erillisenä ihmisenä muista. Haluan niin sanotusti myös jotain omaa. Työn, harrastuksia ja omaa aikaa. Pidän myös nyt kokoajan huolen siitä, että saan omaa aikaa ollessani Aidan kanssa kotona. Esimerkiksi tunnin treeni salilla rauhassa kuulokkeet päässä tuntuu aika hyvältä. Perhe on tärkeä asia ja vaalin sitä, mutta mielestäni on tervettä ja tärkeää haluta elämältä myös muuta. Tästä syystä en myöskään halua, että muutun ihmisenä täysin lapsen myötä. Olen edelleen ihan sama ihminen. Ehkä vähän nössömpi ja lässyttävämpi versio entisestä minästäni, mutta kuitenkin aikalailla sama tyyppi.

Tällaisia ajatuksia tänään. Nyt taidan kuitenkin lähteä nauttimaan tuosta ihanasta säästä! Kuullaan taas!

– Iida –

Perhe Lapset Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

Millainen äiti/vanhempi olet?

FDF8023C-989A-4F78-8573-748960FB70A1.jpeg

Tiedättekö sen fiiliksen, kun huomaatte olevanne vanhempana hyvin erilainen kuin mitä olit ennen lapsen syntymää ajatellut? Olin itse pohtinut sitä jo ennen, kun Aida oli saanut edes alkuaan, mutta etenkin raskausaikana se kävi paljon mielessä. Tietyllä tavalla olen aina ollut kontrollifriikki ja omaan niitä stressityypin piirteitä myös jonkin verran (syytän tästä ehkä vähän äitiäni, koska tämähän on tietysti periytyvää!!). Ajattelin, että nämä kaksi piirrettä mahdollisesti korostuisi entisestään Aidan synnyttyä ja lisäksi ajattelin, että kuuluisin mahdollisesti niihin jotka on jokaista pientä näppyä tai kolhua näyttämässä tuolla päivystyksessä. Mutta arvatkaapa, kun ei näin käynytkään! Tai onhan se tietysti myös myöhemmin mahdollista kääntää kelkka näiden asioiden suhteen, mutta taidan toivoa oman mielenterveyteni takia, että jospa ei kuitenkaan. 

Välillä ehkä jopa huomaan pohtivani, että olenko huono tai ainakin epänormaali äiti, kun huomaan Aidan istuvan päivän aikana useamman kerran Brunon luu tai joku muu herkku suussa. Okei, onhan se vähän oksettavaa, mutta hengissä edelleen ja suhteellisen terveenä ollut myös koko lapsuuden tähän asti. Yhtenä päivänä kaivoin suusta vanua, joka oli peräisin Brunon pehmolelusta. Stressasin ennen Aidan syntymää, että miten saadaan pidettyä erikseen Aidan ja Brunon lelut. Voin nyt vastata, että ei mitenkään. Bruno ystävällisesti kantaa kaikki lelunsa Aidalle, kun se niin tykkää niistä. Ja Aidan mielestä on ihan ok maistaa koirien häntiä tai korvia (myös muiden koirien, kun Brunon). 

En myöskään ole ottanut stressiä siitä, että en tee kaikkia Aidan ruokia itse. Toisinaan teen itse ja toisinaan annan kaupan valmiita ruokia. Imetyksestäkään en ottanut stressiä, kun Aidalle on aina kelvannut rinta ja pullo. Nyt pidemmän aikaa on menty jo osittain imetyksellä ja osittain pullolla, mutta nyt imetys alkaa ollakin jo aikalailla finaalissa. 

Aida on myös ollut tähän mennessä jo useasti yön erossa minusta. Joko hän on ollut isänsä kanssa tai mummun luona yökylässä. Kaikki nämä kerrat on menneet hyvin niin Aidan kuin myös meidän vanhempien osalta. Mielestäni nämä varhaiset yökyläilyt ovat onnistuneet sen vuoksi erittäin hyvin, että olemme erittäin tiiviisti tekemisissä Aidan isovanhempien kanssa. Olemme panostaneet siihen kaikki alusta asti ja ajattelen, että Aida kokee olonsa turvalliseksi kaikkien lähipiirimme ihmisten kanssa. 

Erilaiset vauvaryhmät on osittain kyllä ihan hyödyllisiäkin, mutta kyllä siellä välillä törmää mitä typerimpiin juttuihin. Ainakin minun mielestä. Mieleeni tulee keskustelu siitä, että antaako vanhemmat olla lasten ollenkaan yksin. Tässä vaiheessa luulin keskustelun olevan vähintään jokin pila, mutta ei se ollut. Jos se tekee huonon äidin, että antaa lapsen olla yksin niin voin ilmoittautua nostamalla molemmat kädet ja jalat ylös. Jos alat pohtia sitä, että mitä kaikkea mahdollista voi lapselle sattua, kun olet itse viereisessä huoneessa tai toisessa kerroksessa niin minä saisin itseni ainakin hulluuden partaalle. Olen sitä mieltä, että lapsi voi yhtälailla lyödä sillä lelulla itseään päähän, vaikka lapsi istuisi sylissäni. Toki terve huolehtiminen on normaalia, mutta mielestäni pienet naarmut ja kolhut valitettavasti kuuluvat lapsuuteen. 

Ajattelen, että suhtaudun suhteellisen rennosti äitiyteen ainakin toistaiseksi. Koen sen itse myös positiivisena asiana, että en huolehdi ja stressaa asioista, joita ei loppujen lopuksi voi oikeastaan edes hallita itse. Uskon, että sillä on vaikutusta myös tyttäreni lapsuuteen. 

– Iida –

P.S. Ja mahtavaa vappua kaikille! Meidän perhe osallistuukin maanantaina koko perheen vappukemuihin kavereidemme luokse! Huippua!

Perhe Raskaus ja synnytys Vanhemmuus