Syys saa

Sukat jalassa ensimmäisen kerran kuukausiin. Koivu, jonka varistelemat keltaiset lehdet leijailevat hiljalleen maahan. Vielä puussa sinnittelevät kuivat lehdet suhisevat. Pölyyntynyt kynttilä, joka sytytetään ensimmäisen kerran illan tullen.

Edellisten kaltainen selvä syksyn merkki on sellainen pieni alakulo, joka vuodenajan tuloon ja kesän päättymiseen ainakin minulla aina liittyy. Lueskelen parhaillaan Kjell Westön uutta romaania, jossa kevään ja kesän tuloa kuvailtiin yhdessä virkkeessä niin hienosti, että liikutuin (joo, olen kuuluisaa itkijäsukua).

Tällainen iloluontoinenkin ihminen tuntee alakuloa siitä, että kesä on taas ohi. Saatana, seuraavat kuukaudet vaelletaan taas synkkyydessä ja loskassa. Tänään pääkaupungin metrossa sain idean, että olisi hauska ottaa salaa kuvia maanantaiaamuisista matkustajista. Ilmeet olivat synkkiä. Vienosti hymyilevät näyttivät kaikki kylähulluilta. Silläkin uhalla ajattelin, että pitäsi yrittää hymyillä vähän enemmän metrossa.

Niin kliseistä kuin se onkin, liittyy syksyn tuloon aina myös mahdollisuus johonkin uuteen – minulla yleensä laihdutuskuuriin, heh. Toimivan aasinsillan kautta varsinaiseen asiaan: Uutta nousee nyt tontilla vauhdilla. Harkkoja kantaessa oli viikonloppuna reipas olo, sehän käy kuntosalitreenistä. Toisaalta tontillemme ei vielä tule sähköjä, joten ruokailut ovat sellaista noutopitsalinjaa. Viikonloppu vierähti siis taas raksalla (ja okei, yhdet juhlatkin oli, eilen raksalla siis vähän väsyneenä mutta urheana monta tuntia).

Ostimme raksakaupan tilille hienot työhousut. Olin näistä jopa tarpeettoman tohkeissani. Vielä pitäisi hommata turvakengät.

Ehkä ensi syksynä takapihan koivu varistaa lehtensä valmiille terassille.

Astetta parempaa poraamista. Kasasimme viikonloppuna sokkelin valmiiksi! Apujoukkojakin saimme, kuvassa pyllistelen siskon miehelle (joka soveliaana miehenä on kääntänyt katseen muualle). Kiitos avusta!