Älkää viekö taikaa

Näin joulun alla eksyin lukemaan joulupukkikeskusteluita. En tiedä miksi aloin niitä lueskella, mutta minut valtasi tietynlainen suru. Se suru oli jotain syvää ja voimatonta. 

Kun olin lapsi, uskoin joulupukkiin. Mikä taianomainen aika joulu olikaan! Ilmassa oli jännitystä ja näin tonttujen kurkkivan milloin missäkin. Kirjoitin joulupukille kirjeen. Kerroin olleeni aika kiltti, mutta tunnustin myös olleeni välillä ilkeä veljilleni ja kaduin sitä kovasti. Uneksin tunturien maasta, jossa tontut elävät ja joulumuori hämmentää puisella kauhalla herkullista joulupuuroa. Siinä oli taikaa. Muutenkin kuin jouluna mielikuvitukseni laukkasi ja minulla oli menninkäismetsä, kivenraoissa näkyi välillä keijuja ja elämässä oli taikaa.

Ja tiedättekö mitä? Minulle ei tullut traumoja mielikuvitusmaailmastani, joulun taiasta eikä muustakaan lapsuuden satumaailmasta. Mietin näin aikuisena miten minut olisi lannistettu, jos äiti tai joku muu olisi kertonut minulle, että mitään näistä asioista ei ole olemassa. Että on vain se mitä aikuiset sanovat olevan. Että minä olisin aikuistunut jo muutaman vuoden ikäisenä. Minun taikani olisi viety aikuisuuden realismilla.

Olen miettinyt paljon nykyajan kasvatustyylejä. Olen erityisen huolissani lasten aikuistamisesta jo hyvin varhaisessa iässä. Aikuiset ajattelevat olevan hyviä ja tekevänsä oikein, kun lapsia ei huijata joulupukeilla eikä muilla satuolennoilla ja heiltä kysytään mitä he haluavat tänään syödä ja mihin he haluavat mennä lomalla.

Hyväntahtoisuus voi olla paradoksaalistakin. Kaikkihan elämässä on paradoksaalista. Lapsen kehitystaso ei aina välttämättä riitä päättämään perheen lomamatkasta. Asettamalla lapsi päätösten eteen ja tuomalla hänen elämäänsä pelkkää realismia, me saatamme varastaa häneltä turvallisuutta. Sitä pohjaa, jonka varaan kaikki rakentuu. Mielenterveys, luottamus itseen ja toisiin ihmisiin. Se on kaiken pohja. Turvallisuus. Lapsi tarvitsee turvaa, aikuinen ehtii olla kyllä myöhemminkin. Päätöksiä ehtii tehdä myöhemmin niin paljon, että aikuisena välillä toivoo, että joku muu tekisi niitä omasta puolesta. Mikä tarve aikuisilla on lykätä vastuu asioista lapselle? Ihan pienellekin lapselle? Lapselle, joka saa turvansa vahvan, johdonmukaisen ja turvallisen aikuisen seurassa. Lapsia pitäisi pikemminkin suojella tältä henkiseltä kylmyydeltä ja pimeydeltä, jonne aikuiset hänet heittävät tuon tuosta jatkuvilla kysymyksillä ja antamalla vastuun päätöksistä. Lapsi kokee turvattomuutta päättäessään asioista, joihin ei ole valmis. 

Nyt lapsilta ollaan viemässä satujenkin maailma. Miksi lapsi ei saa olla lapsi? Miksi aikuisten on niin vaikea ymmärtää, että lapsen aivot eivät toimi vielä samalla tavalla kuin aikuisen? Missä ovat lempeät, johdonmukaiset ja turvalliset aikuiset, joita lapset janoavat? Mitä väärää on satujen maailmassa?

Jättäkää nyt lapsille edes joulupukki. Kuka voi sitä paitsi edes todistaa, että onko vaikkapa merenneitoja olemassa, koska meristä on tutkittu vasta hyvin pieni osa? 😉

cold4.jpg 

 

 

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Herne nenässä

20180617_122822.jpg

Sain aamukahvini juotua kuistilla, koska ampiaisia ei näkynyt. Vielä viikko sitten kuistin katossa oli ampiaispesä ja nuo musta-keltaiset hyönteiset pörräsivät joukolla kuistilla ja halusivat myös talon sisälle. Olivat aika äkäisiäkin, osa lensi suoraan kimppuun. Kesäyön melkein pimeinä tunteina tuo pesä koki kohtalonsa ja nyt ampiaisia ei ole kuistilla näkynyt. Mutta itse päivän aiheeseen. Aamukahvia juodessa selasin puhelimellani myös viime päivien keskusteluita somen ihmeellisessä maailmassa. Vauvani on ihana aamunukkuja ja koska herään itse jo aikaisin, ovat nämä aamun tunnit sitä omaa rauhallista aikaa lukea vaikka ihania somekeskusteluja.

Keskusteluissa nousi melkein jo perinteeksi nousseet teemat: koirien uittaminen järvessä (missä koiraa saa uittaa?), autojen/mopojen äänet yöaikaan sekä irtokissat. Keskustelut rönsyilevät sinne ja tänne. Joukkoon mahtuu humoristeja, sarkasmilla viiltäviä sekä ihan tosissaan olevia ja kaikkea näiden väliltä. Mielenkiintoista nykykeskusteluissa on se, että moni tuntuu olevan kovin tosissaan. Mietin joskus, että mistä ihmisten tietynlainen vihaenergia kumpuaa? Onko se tämä ajankuva? Onko se ihmisluonto? Onko se liika aika? Onko se kaikki nämä yhdessä?

Keskustelut yleensä päättyvät siihen, että kaikki ovat edelleen sitä mieltä mitä ovat olleet alusta saakka. Kukaan ei jousta, kukaan ei myönnä olevansa väärässä, kukaan ei pahoittele jos on loukannut jotain. Koska minähän olen oikeassa! Onko kukaan muu huomannut tällaista pikkunarsistista piirrettä keskusteluissa? Miksi nykyaikana pitää niin kovasti tuoda esiin ”minä tiedän ja olen oikeassa”- asennetta?

Nykyajan ihmiset sanovat olevansa kiireisiä. Onko kiireisellä ihmisellä aikaa miettiä muurahaisen kokoisia asioita? Yksistään jo maamme koirakulttuuri on jotenkin vinksahtanut. Viime kesänä käydessäni Nizzassa, huomasin, että siellä koiria oli ravintoloissa ja ostoskeskuksissa. Koirat olivat siellä missä ihmisiä. Koirat liikkuivat omistajiensa mukana. Minulla oli vuosia sitten maailman ihanin karjalankarhukoira, joka rakasti uimista. Uimme yhdessä pitkiä matkoja järvessä. Koira meni edellä ja aina välillä katseli tulenko perässä. Koira nautti suunnattomasti ja ne uintiretket olivat minun elämäni yksiä ikimuistoisimpia hetkiä. 

Suomessa on paljon järviä ja osassa rantoja koirien uittaminen on kielletty. Se on hyvin yksinkertaista, että menee koiran kanssa sinne missä koirien uimista EI ole kielletty. Jos koiran omistaa, on varmasti valmis näkemään koiran eteen vaivaa tai sitten kannattaa harkita lemmikitöntä elämää, koska jokaisesta lemmikistä on vaivaa ja vastuuta. Elämässä EI VOI TEHDÄ KAIKKEA KUTEN ITSE HALUAA eikä SAADA KAIKKEA MITÄ ITSE HALUAA. Uin karhukoirani kanssa aikoinaan omassa mökkirannassa. Siellä meidän uintiretket olivat sallittuja. Ei yhteiskunta toimi niin, että otetaan ”En halua noudattaa tätä lakia, joten sillä ei ole väliä”- asenne. 

On myös hienoa, että hygieniasta ollaan tarkkoja, koska sillä vähennetään monia tauteja, mutta onko maassamme silti vähemmän sairasteluja, vaikka hygieniamme on huipputasoa? Vai tarvittaisiinko pientä altistumista luonnollisille bakteereille ja muille pöpöille? Itse olen ainakin havainnoinut, että porukka sairastaa enemmän kuin koskaan. Oma koirani on tällä hetkellä pieni chihuahua, jonka kuningattaren olemukseen eivät kuulu uintiretket. Sen sijaan The Queen varmasti nauttisi, jos pystyttäisin hänelle oman rantaresidenssin pehmeine patjoineen ja hän saisi vain katsella, kun muut uivat.

Koirakeskustelut ovat hauskaa luettavaa, mutta on monia asioita tälläkin hetkellä, jotka kannattaa ottaa vakavasti. Yksi on metsäpalovaroitus. Metsä on nyt rutikuivaa ja on raivostuttavaa etteivät kaikki piittaa metsäpalovaroituksesta ja virittelevät edelleen nuotioitaan. Osin se on myös ymmärtämättömyyttä, mutta tilanne on nyt aika paha ja palot voivat oikeasti olla pahoja, jos pääsevät alkuun.

Sitä tosin jäin miettimään, kun lehdessä luki, että vesi uhkaa ehkä loppua ja puutarhan kastelua voi siirtää tuonnemmaksi. Tarvitseeko sitä enää tuonnempana kastella näillä keleillä, jos jättää kastelut väliin joksikin aikaa… 

Herne nenään ja kohti uutta päivää ja uusia pettymyksiä! Hyvää viikonloppua! 

dog2.jpg

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään Höpsöä