Ladataan...

Sain aamukahvini juotua kuistilla, koska ampiaisia ei näkynyt. Vielä viikko sitten kuistin katossa oli ampiaispesä ja nuo musta-keltaiset hyönteiset pörräsivät joukolla kuistilla ja halusivat myös talon sisälle. Olivat aika äkäisiäkin, osa lensi suoraan kimppuun. Kesäyön melkein pimeinä tunteina tuo pesä koki kohtalonsa ja nyt ampiaisia ei ole kuistilla näkynyt. Mutta itse päivän aiheeseen. Aamukahvia juodessa selasin puhelimellani myös viime päivien keskusteluita somen ihmeellisessä maailmassa. Vauvani on ihana aamunukkuja ja koska herään itse jo aikaisin, ovat nämä aamun tunnit sitä omaa rauhallista aikaa lukea vaikka ihania somekeskusteluja.

Keskusteluissa nousi melkein jo perinteeksi nousseet teemat: koirien uittaminen järvessä (missä koiraa saa uittaa?), autojen/mopojen äänet yöaikaan sekä irtokissat. Keskustelut rönsyilevät sinne ja tänne. Joukkoon mahtuu humoristeja, sarkasmilla viiltäviä sekä ihan tosissaan olevia ja kaikkea näiden väliltä. Mielenkiintoista nykykeskusteluissa on se, että moni tuntuu olevan kovin tosissaan. Mietin joskus, että mistä ihmisten tietynlainen vihaenergia kumpuaa? Onko se tämä ajankuva? Onko se ihmisluonto? Onko se liika aika? Onko se kaikki nämä yhdessä?

Keskustelut yleensä päättyvät siihen, että kaikki ovat edelleen sitä mieltä mitä ovat olleet alusta saakka. Kukaan ei jousta, kukaan ei myönnä olevansa väärässä, kukaan ei pahoittele jos on loukannut jotain. Koska minähän olen oikeassa! Onko kukaan muu huomannut tällaista pikkunarsistista piirrettä keskusteluissa? Miksi nykyaikana pitää niin kovasti tuoda esiin "minä tiedän ja olen oikeassa"- asennetta?

Nykyajan ihmiset sanovat olevansa kiireisiä. Onko kiireisellä ihmisellä aikaa miettiä muurahaisen kokoisia asioita? Yksistään jo maamme koirakulttuuri on jotenkin vinksahtanut. Viime kesänä käydessäni Nizzassa, huomasin, että siellä koiria oli ravintoloissa ja ostoskeskuksissa. Koirat olivat siellä missä ihmisiä. Koirat liikkuivat omistajiensa mukana. Minulla oli vuosia sitten maailman ihanin karjalankarhukoira, joka rakasti uimista. Uimme yhdessä pitkiä matkoja järvessä. Koira meni edellä ja aina välillä katseli tulenko perässä. Koira nautti suunnattomasti ja ne uintiretket olivat minun elämäni yksiä ikimuistoisimpia hetkiä. 

Suomessa on paljon järviä ja osassa rantoja koirien uittaminen on kielletty. Se on hyvin yksinkertaista, että menee koiran kanssa sinne missä koirien uimista EI ole kielletty. Jos koiran omistaa, on varmasti valmis näkemään koiran eteen vaivaa tai sitten kannattaa harkita lemmikitöntä elämää, koska jokaisesta lemmikistä on vaivaa ja vastuuta. Elämässä EI VOI TEHDÄ KAIKKEA KUTEN ITSE HALUAA eikä SAADA KAIKKEA MITÄ ITSE HALUAA. Uin karhukoirani kanssa aikoinaan omassa mökkirannassa. Siellä meidän uintiretket olivat sallittuja. Ei yhteiskunta toimi niin, että otetaan "En halua noudattaa tätä lakia, joten sillä ei ole väliä"- asenne. 

On myös hienoa, että hygieniasta ollaan tarkkoja, koska sillä vähennetään monia tauteja, mutta onko maassamme silti vähemmän sairasteluja, vaikka hygieniamme on huipputasoa? Vai tarvittaisiinko pientä altistumista luonnollisille bakteereille ja muille pöpöille? Itse olen ainakin havainnoinut, että porukka sairastaa enemmän kuin koskaan. Oma koirani on tällä hetkellä pieni chihuahua, jonka kuningattaren olemukseen eivät kuulu uintiretket. Sen sijaan The Queen varmasti nauttisi, jos pystyttäisin hänelle oman rantaresidenssin pehmeine patjoineen ja hän saisi vain katsella, kun muut uivat.

Koirakeskustelut ovat hauskaa luettavaa, mutta on monia asioita tälläkin hetkellä, jotka kannattaa ottaa vakavasti. Yksi on metsäpalovaroitus. Metsä on nyt rutikuivaa ja on raivostuttavaa etteivät kaikki piittaa metsäpalovaroituksesta ja virittelevät edelleen nuotioitaan. Osin se on myös ymmärtämättömyyttä, mutta tilanne on nyt aika paha ja palot voivat oikeasti olla pahoja, jos pääsevät alkuun.

Sitä tosin jäin miettimään, kun lehdessä luki, että vesi uhkaa ehkä loppua ja puutarhan kastelua voi siirtää tuonnemmaksi. Tarvitseeko sitä enää tuonnempana kastella näillä keleillä, jos jättää kastelut väliin joksikin aikaa... 

Herne nenään ja kohti uutta päivää ja uusia pettymyksiä! Hyvää viikonloppua! 

Ladataan...

Ladataan...

Olen tietoisesti välttänyt äitiydestä kirjoittamista. Tuntuu, että siihen on olemassa asiantuntijoita joka oksalla, vaikka eikö sekin ole lopulta asia, joka on kovin henkilökohtainen? Mikä toimii toisella, ei välttämättä toimi toisella. Vauvat ovat yksilöllisiä ja uskon, että jokainen äiti on paras asiantuntija omalle lapselleen. Raskausaikana sain kuulla kuinka elämäni muuttuu lapsen myötä. Lapsen synnyttyä (kun minulla onkin mennyt ihan hyvin enkä ole hyväunisen vauvan kanssa valvonut öitä) olen saanut kuulla, että onhan se helppoa yhden lapsen kanssa. Toista se on, kun on monta lasta. Olen riemumielellä kuunnellut tätä perisuomalaista "jotenkin tuolle täytyy saada paha mieli"- kommentointia ja sukeltanut omaan kuplaani yhä syvemmälle niin, että en ole vieläkään lukenut yhtäkään mammapalstaa enkä äitikeskusteluita. Ehkä olen menettänyt jotain, ehkä en.

Joka tapauksessa mietin juuri äitiyttä ja totesin olevani aika sama ihminen kuin aiemminkin. Vai onko joku minut nähnyt huomannut jotain erilaista?

Ehkä olen vieläkin rauhallisempi ja ehdottomasti olen äärettömän onnellinen. Välillä tekee mieli hyppelehtiä, kun on vaan niin mukava olla. Lapsettomana surin sitä ajatusta, että lapsen myötä naisesta tulee jotenkin täydempi tai parempi. No, ei minusta ole tullut, joten älkää sellaisia surko te, joilla ei ole lapsia. Raskaus ja synnytys jättivät kehoon jälkensä ja oma kehitykseni ihmisenä voisi edetä myös ilman lasta. Nyt elämässä on lapsi, joka tuo myös stressiä ja huolia, mutta toki myös suunnatonta ja aitoa elämäniloa.

Ehkä huomattavin piirre, joka itsessäni korostuu, on suojeluvietti. Leijona. Se alkoi jo raskausaikana ja voimistui lapsen synnyttyä. Sairaalassa jokaisen yksinodottavan luo tulee synnytyksen jälkeen sosiaaliohjaaja. Kuulemma juttelemaan ja kyselemään tarvitaanko apua kotitöihin ja niin edelleen. Minun kohdallani tapaaminen alkoi kysymyksellä: "Harkitsitko missään vaiheessa aborttia?" Se oli hetki, jolloin sisäinen leijonani alkoi murista ja tuijotin muutamien sekuntien ajan tuota ohjaajaa silmiin (ihan niinkuin nyrkkeilijät tuijottavat toisiaan ennen ottelua) ja totesin: "En missään vaiheessa enkä tarvitse sosiaalipuolelta minkäänlaisia palveluja." Hän jätti minulle lapun, jossa oli jokin puhelinnumero, mutta koska olin päättänyt, että pärjään oman tukiverkostoni kanssa niin jäi kyllä puhelut soittamatta siihen numeroon. Ja toisekseen aina kun mietin kyseistä ohjaajaa ja hänen asennettaan, löydän lisää voimaa pärjätä ja handlata oma elämäni. Jokainen voi miettiä onko tuollainen käytös sosiaaliohjaajalta korrektia ja ihmisarvoa kunnioittavaa.

Päätin tuolloin myös, että jos jotain haluan lapselleni opettaa, on se se, että lakkaa nöyristelemästä kaikenmaailman sananparsien edessä. Omat rajansa pitää pitää, koska niiden yli tallotaan surutta, jos siihen antaa luvan. Toiselle ihmiselle voi sanoa "EI" ja välillä ei voi vaan PITÄÄ sanoa. Kaikenmaailman sosiaaliohjaajille voi lyödä luun kurkkuun, jos he eivät kohtele sinua kunnioittavasti.

Leijona on läsnä koko ajan myös pienissä asioissa. Otetaanpa esimerkki. Menemme illalla nukkumaan ja vauva nukahtaa. Huomaan, että omaan jalkaani pisti jokin. Heilautan jalkaani. Kohta toiseen jalkaan pisti jokin. Alan seurata tilannetta ja vaistoni virittyvät. Kohta näen viholliseni: hyttynen! Tuijotan tuota pientä verenimijää ja mietin mielessäni, että koitapas vaan pistää lastani. In your dreams! Asetun hyttysen ja lapseni väliin valmiina liiskaamaan lentävän viholliseni heti kunhan se laskeutuu jonnekin. Kun saan hyttysen napattua, kehoni valtaa suunnaton helpotuksen tunne. Lapseni on turvassa. Voitte vaan kuvitella minkälainen intiaanipäällikkö minusta kuoriutuu, jos näen käärmeen tai jonkin isomman pistiäisen. Alkukantainen suojeluvietti toimii ja olen miettinyt, että onko se yksinhuoltajalla supertehokas ja äärimmäisen virittynyt, koska meillä ei ole miestä (jonka pitäisi olla se vahva ja suojella minua ja lasta)? Nyt minun pitää olla sekä mies että nainen. Suojeleva, pehmeä, empaattinen, hankkia ruoka ja toimeentulo, huolehtia ja pitää hengissä itseni ja lapseni. 

Minä toivoisin, että jokainen äiti olisi äiti toiselle äidille. Ja nainen olisi nainen toiselle naiselle. Ja ihminen olisi ihminen toiselle ihmiselle. Ihan turhaan naisilla, äideillä, ihmisillä, miehillä ja ihan kaikilla menee energiaa miettiä toisten elämää tai toisten asioita vaikkei neuvoja edes kysyttäisi. Jokainen tuntee oman totuutensa ja oman tarinansa parhaiten, miksi kenenkään pitäisi alkaa asiantuntijoimaan sitä? Sitä jaksan aina ihmetellä näissä tapauksissa, jossa oikeita ongelmia ei ole.

Ladataan...

Ladataan...

Onko niin, että modernin yhteiskunnan pitäisi kuitenkin ottaa oppia myös menneistä ajoista? Ainakin kiireen suhteen pitäisi vähän hellittää-sen olen huomannut.

Ihmisillä on nykyään koko ajan kiire. En oikein tiedä mihin se kiire on ja onko kiire todellista vai myös itse järjestettyä. Kiireinen elämä on kovin mediaseksikästä. Someen on trendikästä päivittää meneviä kuvia ja kertoa meneviä juttuja. Vai kuinka moni postaa someen kuvan kaurapuurolautasesta maanantaiaamuna ja kertoo kuinka paljon ottaa päähän eikä mikään huvita? Sen sijaan jokaiselta lomamatkalta, lyhyemmältä tai pidemmältä, lähempänä tai kauempana, näemme toinen toistansa huikeampia kuvia. Nyt äitiyslomalla olen katsellut paljon matkakuvia ja ollut ihan vähän kateellinenkin, vaikka en itse haluakaan nyt vauvavuonna lähteä yhtään minnekään. Sitten palautan itseni aina takaisin hyviin energioihin ja mietin, että tokkopa tuo elämä niin glamouria on kenelläkään ja samaa kaurapuuroa tässä lapataan suuhun kuitenkin loppupeleissä. 

Mutta se kiire. Olen huomannut selkeitä esimerkkejä, joissa nykyihmisen kiire näyttäytyy jo jopa hieman koomisena.

1. Nettikirppikset. Olen kiinnittänyt lähialueen kirpuilla huomion ilmoituksessa olevaan lauseeseen: "Haku tänään paikasta x." Tai parhaimmillaan hakuajaksi on määritelty kahden tunnin sisään. Jos asut kauempana myytävästä tuotteesta, sinulla ei siis ole mahdollisuuksia saada sitä, koska et pysty noutamaan sitä heti. Mietin monesti, että jos kyseinen tavara on ollut taloudessa jo pitkään tai ainakin pidempään kuin sen kaksi tuntia niin miksi siitä pitää päästä eroon niin hirveän nopeasti? Eikö huomenna käy? Tai ylihuomenna? Mihin on kiire?

2. Sairastaminen. Nykyajan ihminen ei halua pysähtyä. Eri palstoilta voi lukea kuinka on järkyttävää jäädä sairastamaan muutamiksi päiviksi. On menty kauaksi sairauden ymmärtämisestä. Siitä, että sairauden oireet kertovat immuunipuolustuksen toiminnasta ja että se on ihan ok silloin antaa kehon levätä ja immuunipuolustuksen nujertaa sairaus. Sairaudet ovat luonnollisia, niitä on aina ollut ja niillä on tarkoituksensa. Mihin on kiire? Kaatuuko maailma ilman työpanostasi tai jääkö lapsilta jokin maailmaamullistava juttu väliin päiväkodissa/koulussa? Kyllä se siitä, maailma pyörii ilman sinuakin ja lapsille tulee uusia kivoja juttuja, vaikka jokin jäisi väliin. 

3. Deittailu. Siinä vasta kiire onkin. Ensimmäisenä mietitään muutanko tämän tyypin kanssa, kumman paikkakunnalle, montako lasta hankitaan ja millaisella aikataululla. Kyllä vain. En itse jaksaisi tätä yhtään. Mihin on kiire? Miksi minulle pitää ilmoittaa heti kahden tunnin tutustumisen jälkeen, että minun on muutettava sitten paikkakunnalle x? En hemmetti vieköön tee päätöksiä tällaisilla aikatauluilla. Jos on niin kiire rakentaa valmista elämää niin rakentakoot sitä ilman minua. Ja jos deittailu on tällaista kertakäyttökulttuuria niin taidan ruveta suhteeseen metsän vanhimman ja tylsimmän kelohongan kanssa, jolla ei ole kiire minnekään. Menihän joku tyynynsäkin kanssa naimisiin, joten kelohonka on ihan hyvä vaihtoehto. 

4. Lapsen kasvatus. Olen huomannut, että moni on kysellyt, olenko vienyt lastani jo paikkoihin. Onhan hän nähnyt tarpeeksi ihmisiä? Onko teillä jo jokin harrastus? Hhhmmm. Ei meillä ole harrastusta. En todellakaan tiedä mitä lapseni haluaa harrastaa näin puolivuotiaana ja hän varmasti EHTII kertoa sen sitten, kun aika on kypsä. Elämme ihan TAVALLISTA elämää, jossa lapseni näkee ihmisiä normaalisti. En järjestä hänelle kontakteja liukuhihnalta enkä ylisosialisoi häntä. Hän ehtii itse tehdä sitä aikuisena, jos haluaa. Minulle tärkeintä on olla hänelle läsnä. Sylitellä, halailla, pusutella ja hassutella. Luoda hänelle luottamusta elämään ja sitähän hän luo minun ja muiden lähi-ihmisten kautta, ei harrastusten ja jatkuvan menemisen kautta. Odotan sitä hetkeä, kun hän sanoo minulle joskus vanhempana, että hänellä on tylsää ja voin sanoa hänelle, että niin äidilläkin on ja nyt voimme yhdessä nauttia tästä ihanasta tylsyydestä. Mihin on siis kiire? Eikö elämässä tärkeintä ole olla läsnä eikä painaa tukka putkella paikasta toiseen? 

5. Liikenne. Tarvitseeko tähän kommentoida mitään? Riittää, kun katselee sitä hetken ja miettii mihin on niin kova kiire. No, onhan niitä matelijoitakin. Heille toivoisi vähän kiirettä.

Mutta olkaamme positiivisia ja todetaan, että täällä kuitenkin kiire on vielä inhimillistä. Amerikassa hiljattain vieraillut veljeni sanoi, että häntä hieman hirvitti olla paikallisen kyydissä, kun mittarissa oli 150 km/h ja kuskilla toisessa kädessä tabletti ja toisella kädellä välillä selaili puhelinta. Auto heilahteli, mutta tiellä pysyttiin. Amerikassa deittailukulttuuri on vieläkin raadollisempaa ja ihmiset elävät hyvin hektistä ja mielihyvätavoitteellista elämää. Siinä vaiheessa, kun minun täytyy ajaa autoa vastaten useampaan puhelimeen ja käytettävä myös tablettia ajon ohessa, aion muuttaa syvemmälle metsään. 

Elämässä ei saisi olla niin kiire, että kiirehtii sen eli itse elämän ohitse. Monet nykypäivänä heräävät todellisuuteen sairastumisen myötä. Toivottavasti moni lakkaa kiirehtimisen jo ennen sitä.

Ladataan...

Ladataan...

Olin hiljattain tilanteessa, jota en olisi uskonut ikinä kohtaavani. Omalla kotikylälläni on kaunis pieni kirkkomaa, jonka yksi pieni palsta on niin kutsuttu vanha hautausmaa. Sillä palstalla lepäävät hautausmaahan ensimmäisenä haudatut vainajat. Paljon vainajia, joilla ei ole muistomerkkiä. Me vain tiedämme, että heidät on haudattu siihen. Vanhat, ajan patinoimat muistomerkit kertovat tarinoita, jotka kiinnostavat ihmisiä. Ihmisiä kiinnostavat tarinat, historia ja menneisyytemme. Ihan ymmärrettävästi, koska rakentuuhan meidän identiteettimme osin myös menneisyytemme varaan. Tässä kulutusyhteiskunnassa olen huomannut, että monia ihmisiä kiinnostaa enenevissä määrin asiat, jotka ovat säilyneet ennallaan. Asiat, jotka ovat aitoja ja uniikkeja. Moni alkaa kyllästyä rahan mahtiin. Ja jatkuviin muutoksiin, joiden perässä on enää vaikea pysyä saati ymmärtää niiden tarkoitusta.

Tuohon kirkkomaan vanhaan osioon ei ole koskettu. Se on perinne, koska sitä aluetta on kunnioitettu historiansa takia. Lepäähän siellä pieni kastamaton lapsikin, joka ensimmäisenä on kirkkomaalle haudattu. Entisajan ihmiset uskoivat hänestä tulleen hautausmaan haltijan. Tälläkään pienellä enkelillä ei ole omaa muistomerkkiä. Viime aikoina järkytykseni pienenä ihmisenä on ollut käsinkosketeltavaa, koska kylällä alkoi levitä tieto, että hautausmaan vanhalle osalle aletaan jälleen haudata. Rikki aiotaan repiä paljon historiaa ja perinteitä. Vaikka valvon pienen vauvani kanssa, valvoin tämän kuultuani vieläkin enemmän. Jokin sisimmässäni liikahti ja tuntui, että onko nykyään enää millään mitään väliä? 

Mikä tämä meidän kulttuuri on, jossa olemme uudistamassa kaiken ja muuttamassa kaiken? Mitä me jätämme lapsillemme perinnöksi? Eivät lapset muista kuinka hienoja vaatteita heidän päällään oli tai kuinka paljon rahaa pyöri ympärillämme tai kuinka mahtavia uudistuksia teimme. Lapset muistavat hetket, kokemukset ja tarinat. Ja niin muistavat kaikki, vielä vanhoinakin. Me muistamme tarinat, joita olemme kuulleet. Me muistamme hetket, joita olemme kokeneet. Me muistamme tunteet, joita olemme kokeneet.

En usko, että keskittymällä rahaan ja jatkuvaan uudistamiseen, voimme kulkea rinnakkain arvojen kanssa, joita esitämme edustavamme yhteiskuntana. Sanomme olevamme inhimillisiä, empaattisia, ymmärtäväisiä, kunnioittavia ja arvostavamme toisia. Kun kaunopuheet on puhuttu, tulee raha ja jokin ihmeellinen pakonomainen tarve uudistaa. Sen jälkeen olemme aivan jotain muuta mitä juuri puheissa sanoimme olevamme ja lopulta vetoamme johonkin miljoonista laeista, jolla perustelemme arvoja tuhoavat päätökset.

Jos yhteiskunnan on tarkoitus kasvattaa rikkirevittyjä ja henkisesti hatarampia ihmisiä niin jatkakaa toki rahan perässä juoksemista. Jatkakaa toki perinteiden rikkomista, jatkuvaa uudistamista ja muutoksia. Sillä juuri sillä viedään ihmisiltä turva, perusturvallisuuden tunne. Muutoksia voi tehdä, mutta nykyajan tahti alkaa kääntyä itseään vastaan eikä tuskin isoinkaan herra syö pankkitiliään päivälliseksi, jos tuhoamme ympäriltämme kaiken muun paitsi rahan. 

Minä toivoisin, että omakin lapseni saisi kuulla tarinoita, joita itsekin olen kuullut. Eikä tarinoita siitä, että tässä oli joskus sellaista ja sitten tällaista ja kohta olikin tuollaista ja nyt on taas erilaista. 

Elämme jollakin tavalla surullisessa yhteiskunnassa, vaikka hyvinvointimme on materialistisesti huippuluokkaa. Itse näen, että arvot kovenevat. On mielenkiintoista nähdä, ymmärtääkö ihminen pysäyttää junaa ennenkuin on liian myöhäistä.

Ladataan...

Pages