Älkää viekö taikaa
Näin joulun alla eksyin lukemaan joulupukkikeskusteluita. En tiedä miksi aloin niitä lueskella, mutta minut valtasi tietynlainen suru. Se suru oli jotain syvää ja voimatonta.
Kun olin lapsi, uskoin joulupukkiin. Mikä taianomainen aika joulu olikaan! Ilmassa oli jännitystä ja näin tonttujen kurkkivan milloin missäkin. Kirjoitin joulupukille kirjeen. Kerroin olleeni aika kiltti, mutta tunnustin myös olleeni välillä ilkeä veljilleni ja kaduin sitä kovasti. Uneksin tunturien maasta, jossa tontut elävät ja joulumuori hämmentää puisella kauhalla herkullista joulupuuroa. Siinä oli taikaa. Muutenkin kuin jouluna mielikuvitukseni laukkasi ja minulla oli menninkäismetsä, kivenraoissa näkyi välillä keijuja ja elämässä oli taikaa.
Ja tiedättekö mitä? Minulle ei tullut traumoja mielikuvitusmaailmastani, joulun taiasta eikä muustakaan lapsuuden satumaailmasta. Mietin näin aikuisena miten minut olisi lannistettu, jos äiti tai joku muu olisi kertonut minulle, että mitään näistä asioista ei ole olemassa. Että on vain se mitä aikuiset sanovat olevan. Että minä olisin aikuistunut jo muutaman vuoden ikäisenä. Minun taikani olisi viety aikuisuuden realismilla.
Olen miettinyt paljon nykyajan kasvatustyylejä. Olen erityisen huolissani lasten aikuistamisesta jo hyvin varhaisessa iässä. Aikuiset ajattelevat olevan hyviä ja tekevänsä oikein, kun lapsia ei huijata joulupukeilla eikä muilla satuolennoilla ja heiltä kysytään mitä he haluavat tänään syödä ja mihin he haluavat mennä lomalla.
Hyväntahtoisuus voi olla paradoksaalistakin. Kaikkihan elämässä on paradoksaalista. Lapsen kehitystaso ei aina välttämättä riitä päättämään perheen lomamatkasta. Asettamalla lapsi päätösten eteen ja tuomalla hänen elämäänsä pelkkää realismia, me saatamme varastaa häneltä turvallisuutta. Sitä pohjaa, jonka varaan kaikki rakentuu. Mielenterveys, luottamus itseen ja toisiin ihmisiin. Se on kaiken pohja. Turvallisuus. Lapsi tarvitsee turvaa, aikuinen ehtii olla kyllä myöhemminkin. Päätöksiä ehtii tehdä myöhemmin niin paljon, että aikuisena välillä toivoo, että joku muu tekisi niitä omasta puolesta. Mikä tarve aikuisilla on lykätä vastuu asioista lapselle? Ihan pienellekin lapselle? Lapselle, joka saa turvansa vahvan, johdonmukaisen ja turvallisen aikuisen seurassa. Lapsia pitäisi pikemminkin suojella tältä henkiseltä kylmyydeltä ja pimeydeltä, jonne aikuiset hänet heittävät tuon tuosta jatkuvilla kysymyksillä ja antamalla vastuun päätöksistä. Lapsi kokee turvattomuutta päättäessään asioista, joihin ei ole valmis.
Nyt lapsilta ollaan viemässä satujenkin maailma. Miksi lapsi ei saa olla lapsi? Miksi aikuisten on niin vaikea ymmärtää, että lapsen aivot eivät toimi vielä samalla tavalla kuin aikuisen? Missä ovat lempeät, johdonmukaiset ja turvalliset aikuiset, joita lapset janoavat? Mitä väärää on satujen maailmassa?
Jättäkää nyt lapsille edes joulupukki. Kuka voi sitä paitsi edes todistaa, että onko vaikkapa merenneitoja olemassa, koska meristä on tutkittu vasta hyvin pieni osa? 😉
