Voihan pelko!
Tämä Internet on ihmeellinen maailma. Tänään avatessani läppärin, eteeni lävähti mainos millä vatsan saa kiinteäksi mahdollisimman nopeasti synnytyksen jälkeen. Onko olennaisin asia synnytyksen jälkeen saada kiinteä vatsa? Itselleni on aika helvetin sama miltä vatsani näyttää neljä viikkoa synnytyksen jälkeen. Kunhan olen terve. Kunhan vauva on terve. Kunhan kaikki on hyvin.
Naisen elämään soluttautuu pelkoja jatkuvalla syötöllä. Jos oma pää ei niitä tuota, muut ihmiset pitävät siitä kyllä huolen. Olen törmännyt viime aikoina ilmiöön nimeltä katastrofiajattelu. Tätä harrastavat erityisesti naiset, mutta myös jotkut miehet. Se on pelkojen täytteistä ajatuskuplaa, josta ainakin itselleni tulee kovin epämiellyttävä olo.
Itselleni sitä on viime aikoina suotu liittyen raskauteen. Lähdetäänpä liikkeelle synnytyksestä. Nyt kun on selvitty ultrista eikä mitään ole vielä löytynyt (siis muuta kuin kovasti kohdussa nyrkkeilevä potkusankari) niin seuraava askel on: SYNNYTYS! Tiedämme kaikki, että se on raju tapahtuma, jossa elämä ja kuolema ovat läsnä. Ihan niinkuin kaikkialla elämässä. Elämä ja kuolema. Sitähän tämä kaikki on. Koko ajan. Mutta se synnytys. Veri lentää, mamma huutaa, sattuu enemmän kuin koskaan ennen, suolet paukkuu, silmissä sumenee, lapsi voi saada x määrän vammoja, molemmat voivat kuolla, sairaalaan ei tietenkään välttämättä ehdi ennen h-hetkeä vaan baby syntyy Tampereen rantatunneliin tai ehkä jo Teivon ABC:lle! Ja se veri. Ai että, kun sitä onkin. Jälkivuotoakin tulee ainakin kaksi vuotta eikä Etelä-Suomen Prismojen terveyssiteet riitä alkuunkaan.
En ole koskaan synnyttänyt. En tiedä mitä odottaa. Ymmärrän kyllä ettei muutaman kilon vauva tule ulos kehosta ilman kipua. Se kipu on luonnollista. Se on vaaratonta. Olen aiheuttanut itselle vapaaehtoisesti kipua ties kuinka paljon kilpaurheilun parissa. Hiihtänyt verenmaku suussa ja kaatunut maalissa taju kankaalla kymmeniä kertoja. Nyt ollaan uudenlaisen kivun äärellä. Isomummuni synnytti aikanaan saunassa 11 lasta niin on se kumma, jos en selviä siitä sairaalassa kaikkien kivunlievitystenkään äärellä. Vai onko naisilla niin ikäviä kokemuksia synnytyksistä, että ne täytyy heijastaa kokemattomaan ankanpoikaan, joka silmät pyöreänä kuuntelee verisiä yksityiskohtia? Tulevatko omat käsittelemättömät asiat pinnalle, jotka purkautuvat toiseen ihmiseen yksityiskohdilla mehustettuna?
Enkä minä kuolemaa pelkää. Olen suunnitellut omat hautajaiseni, joten tervetuloa sitten niihin ja tuokaa valkoisia ja vaaleanpunaisia ruusuja. Kuolema on osa elämää. Me kaikki kuolemme. Tapaa ja paikkaa emme voi valita. Sillä minua ei pelotella kannata. Kuolema on läsnä meillä kaikilla koko ajan. Emme vain yleensä ajattele sitä ja se on ihan psyykkinen suojamekanismi ihmiselämässä.
Mutta jos synnytyksestä selviää, elämä loppuukin sen jälkeen siihen. Kysyn vain sitä, että miksi ihmeessä lapsi nähdään nykyään niin vahvasti rasitteena? Elämä loppuu, ei ehdi minnekään, ei pysty tekemään mitään. Kaikki on loppu. Kysyn vain, että mikä kaikki? Olen ainakin itse saanut matkustella, käydä ulkona, nauraa aamuyön tunneille, kierrellä omaa maata, nähdä paikkoja, käydä keikoilla, konserteissa, teattereissa, koluta kaikki Tampereen paikat sataan kertaan, shoppailla, nauttia, kokea monenlaisia ihmissuhteita. Olen saanut niin paljon, että janoan jo uutta elämänvaihetta. Janoan maadoittumista. Haluan olla vauvan kanssa. Haluan pysähtyä juuri sen asian äärelle mistä moni ihminen sanoo, että juuri se lopettaa minun elämäni. En minä kaipaa enää menemistä suuntaan ja toiseen. Juuri näin on hyvä. Jos joku ihminen ei ole tyytyväinen omaan elämäänsä, niin älkööt heijastako sitä tyytymättömyyttä toiseen ihmiseen.
Lapsi on lahja. Lapsi on arvokas asia. Miksi lapsesta tehdään nykyään rasite? Lapsi on huima kasvattaja itse, joka vaatii aikuista kasvamaan. Olen huomannut jo nyt, että sisälläni asuu suuri kasvattaja, joka vetää minua käsittelemään elämäni kipukohtia yhä selvemmin ja yhä vahvemmin kuljettaa kohti eheytymistä, jos vain itse pysyn tietoisena. Lapsi on valo eikä mikään elämän lopettava rasite. Lapsi on opettaja. Vai ovatko nykyihmiset niin lapsellisia vielä itsekin etteivät ole valmiita siihen mikä pakottaa heidät kasvamaan ja elämä kääntyykin päälaelleen ja suuresta ihmeestä tuleekin suuri este kaikelle?
Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kokenut vahvaa suojelun vaistoa. Minusta on tullut mahaohjus, joka torpedoi elämästä kaikki ne muuttujat, jotka koen uhkaavan mielenrauhaani. Minusta on tullut oman elämäni rajavartija, joka sulkee korvansa negatiiviselta ajatussaasteelta. Minusta on tullut vauvalinnake, joka teräväkatseisen tarkkasilmäisesti miettii mitä kannattaa ottaa vastaan ja mitä ei. Minusta on tullut kohdunsuojeluautomaatti, joka opettelee sanomaan maagista sanaa EI. Erityisesti kohdunsuojeluautomaatti näyttää toimivan kaikkea negatiivista ja elämän tasapainoa uhkaavaa kohtaan. Ja se on hyvä se.
Voi miten hienoa aikaa! Tällaista kasvamista olenkin odottanut.
Mutta miksi ihmiset pelottelevat toisiaan? Miksei voi vain sanoa: ”Kyllä sinä pärjäät!” Sillä meistä jokaisella on pelkoja. Miksi lietsomme niitä lisää toisillemme, kun voisimme sen sijaan tsempata toisiamme?
