Asioiden äärellä
Olen usein katsellut tätä maisemaa ja kaivannut sen äärelle aina siellä missä olen ollut milloinkin. Maailmassa on upeita maisemia, mutta jostain paikasta ja maisemasta tulee itselle rakas. Mietin miksi asuin Jyväskylässä, miksi Tampereella. Työ, opiskelu, treenimaastot, palvelut. Palvelut? Kaupungissa asuessa kävin kaupassa keskimäärin sen kerran viikossa, koska suunnittelen aina. Kaiken. Muut palvelut? Kyllähän moni asuu palveluiden äärellä vain koska niiden äärellä nyt pitää asua, että on niitä palveluja ettei ne palvelut ole kaukana ja että ne on siinä lähellä ne palvelut. Olen kuitenkin huomannut, että moni ei todellakaan käytä palveluja, vaikka niiden vieressä asutaan. Ja että moni lähtee sinne kauppaan omalla autolla kaupungissakin. Todennnäköisesti käyn teatterissa ihan yhtä usein tulevaisuudessa, asuin maalla tai kaupungissa.
Palvelujen ääreen pääsee kauempaakin. Sillä autolla. Tai sitten vaikka hevosella, kun sellainenkin on. Olen siirtynyt paljon ruokatuotteissakin lähiruokaan, jota haetaan suoraan tiloilta, joten siinä mielessä lähenen minulle tärkeitä palveluja. Puhtautta, luontoa, marjametsiä ja rauhaa. Sitä eksotiikkaa mikä alkaa oikeasti olla kohta eksotiikkaa. Maailmalla matkatessa olen aina miettinyt kuinka hieno maa Suomi on, kun meiltä löytyy niin paljon hiljaisuutta. Kaiken mölinän ja turhuuden keskellä hiljaisuus alkaa olla itselleni se ykkösjuttu. Että minua ympäröi luonto, joka puhuttelee. Että minun jokaisessa päivässäni on hetkiä, jolloin en kuule kuin luonnon ääniä. Tuulen, sateen, tähtitaivaan äänettömyyden. En halua kuulla naapurin pesukoneen linkousta. En halua kuulla alakerran poikamiehen seksielämän vaihtelevaa äänimaailmaa. En halua nähdä ensimmäisenä aamulla kiireisiä ihmisiä. Joku muu haluaa, mutta minä en. Tätä mietin keväällä ja totesin, että hulluhan minä olen, kun asun vielä Tampereen keskustassa.
Sitä olen monesti miettinyt, että miksi suomalaiset eivät arvosta enempää omaa luontoa ja hiljaisuutta mitä maaseudulla on? Miksi me sulloudumme negatiivisen luontomme kanssa maailman mittapuulla kirpun kokoisiin taajamiin, jossa kiistelemme kenen kissa on irti ja kenen lapsi ajaa pyörällä metrin päässä oikeasta ajopaikasta ja vielä nauraen? Kehtaakin nauraa! Eihän täällä saa nauraa vaan pitää vakavana tarpoa palvelujen äärellä päivästä toiseen. Ymmärrän, että on ihmisryhmiä, jotka eivät pääse omalla autolla liikkumaan tai pysty huolehtimaan pihatöistä tmv erilaisten rajoitteiden takia, koska syrjemmällä asuminen vaatii omia juttujaan, mutta että me kaikki hyväkuntoiset ihmiset? Mikä meitä vaivaa? Menkää maailman metropoleihin niin ymmärrätte ettei tällaisia paikkoja ja luontoa ole kuin pienellä osalla maailman ihmisiä. Meitä ihmisiä on paljon maailmassa. Tosi paljon. Toivon siksi, että jokaisella olisi rohkeutta hypätä elämässä uusiin vesiin. Jos kaipaat maalle, toteuta unelmasi!
Koska olen toiminnan nainen, en kauaa asiaa miettinyt. Asunto myyntiin. Laitoin ilmoituksen, koska olin kiinnostunut saanko sitä kaupaksi ilman välittäjää. Puhelin soi yhden päivän. Ensimmäinen katsoja. Kaupat tuli ennen kuin ehdin edes tajuta myyväni asuntoani. Talopaketti tilaukseen. Talomyyjän treffaus ja nimet paperiin. Se oli siinä ja aikaa meni..no, ei siinä monia päiviä mennyt.
En pidä isoista taloista, joten omani tulee olemaan pieni, mutta kompakti. Kerrottakoon, että en viitsi siivota kovin isoa lukaalia, koska siivota saa töissäkin. Ja muutenkin. Elämä on yhtä siivoamista ja järjestelyä. Pieni talo on myös energiatehokas. Tiedättekö, että olen vähän huolissani maailman menosta ja mietin nykyään omaa lentomatkustamistakin niin etten harrastaisi sitä kuin kerran vuodessa. Halusin kompaktin talon hyvällä pohjaratkaisulla ja suosia suomalaista työtä. Niinpä valintani oli Ainoa-koti, jonka jämptiys asioiden suhteen on ainakin tähän asti tehnyt minuun vaikutuksen. Minä en jaksa vempulointia vaan asioiden pitää toimia niinkuin on sovittu. Tähän asti on toiminut, jatko nähdään ajan myötä. ;) Mutta kotimaisuus on itselleni tärkeää ja Ainoa-kodilla on muutama hyvä malli pikkutaloista.
Mutta se paperisota. Ei niinkään talotehtaan kanssa, mutta kaupungin byrokratia se vasta hermoja koetteleekin. Jokainen viime aikoina rakentanut tietää kuinka paljon papereita vaaditaan. Kysyt jotain asiaa henkilöltä a, joka ei juuri nyt tiedä asiasta mitään ja ohjaa sinut soittamaan henkilölle b. Henkilö b ei tiedä myöskään mitään ja ohjaa sinut soittamaan henkilölle a. Kun sanot, että henkilö a ohjasi sinut juuri soittamaan henkilölle b niin mukaan voi tulla myös henkilö c, joka on tietenkin lomalla. Tai vapaapäivällä. Tai muuten vaan poissa. Tai ei häntä enää olekaan töissä. Mutta sitten voi soittaa henkilöille d, e ja f, jotka eivät tietenkään juuri tästä asiasta tiedä mitään ja kahvitaukokin alkaa. Soitat takaisin henkilölle a, joka yhtäkkiä saattaakin tietää asiasta. Ehkä. Tänään ei. Huomenna kyllä. Suomessa byrokratia on ihan järjetöntä. Toki erilaiset työtehtävät työllistävät ihmisiä. Mutta. Jätän tämän nyt tähän. Ymmärrän hyvin miksi rakkaus loppuu parisuhteissa talon rakentamiseen.
Vaaleanpunainen unelmani alkaa toteutua hiljalleen. Olen innoissani tästä kaikesta. Mustikassa ollessa suunnitellut sisustusta. Tampereen ruuhkissa jumittaessa miettinyt kylpyhuoneen kaakeleita. Kyllä tämä tästä. :)
